Kallioita, alastomia, kovia, punaisen-ruskeita kallioita ylt'yleensä; ei pensasta, ei ruohonkortta, ei kivehen liittyvää sammaltakaan, jota luonto muuten huokuu tunturin kalliokupeille, ikäänkuin luonnon luovan hengen tuulahdus olisi koskettanut hedelmätöntä kiveä. Ei mitään muuta kuin tasaista graniittia ja sen yläpuolella taivas, yhtä tyhjänä pilvenhattaroista, kuin kalliot pensaista ja ruohosta.
Ja kuitenkin tuossa kallionrinteen kourussa liikkuu ihmis-elämä, ja kaksi pientä harmaata lintua kiikkuu puhtaassa, keveässä puolipäivä-auringon kuumentamassa erämaan ilmassa ja ne katoavat kalliorivin taakse, joka ikäänkuin ihmiskäden kohottamana muurina rajoittaa syvää rotkoa.
Siellä on hyvä olla, sillä lähde pulppuaa sen kivikkopohjalla, ja täällä, niinkuin kaikkialla, missä vesi erämaata kostuttaa, viheriöivät mauste-yrtit ja versoaa rehottava pensahisto.
Kun Osiris — niin kertoo vanha egyptiläinen taru — syleili erämaiden jumalatarta, niin hän jätti viheriän seppeleensä tämän vuoteelle. Mutta niinä aikoina ja niissä piireissä, joissa meidän kertomuksemme liikkuu, ei tunneta enää vanhoja taruja, tahi ei tahdota niitä tuntea. Me viemme lukijan alulle neljännen vuosisadan neljättä kymmentä Vapahtajan syntymän jälkeen ja Sinain vuorelle, jonka pyhälle maalle muutamia vuosia takaperin oli asettunut yksityisiä parannusta haluavia, maailmaan kyllästyneitä erakkoja, ollen vielä ilman yhteyttä ja järjestystä.
Siinä notkelmassa olevan lähteen vieressä, josta jo puhuimme, kasvaa monihaarainen töyhtöpalmu, mutta se ei suojele lähdettä tämän vyöhykkeen pystysuoraan paistavilta auringon säteiltä. Se näyttää varjoavan ainoastaan omia juuriaan; kuitenkin sen sulkamaiset haarat ovat kylliksi vahvat kannattamaan kulunutta sinistä huivia, ja tämä varjoaa suojakattona nuoren tytön kasvoja, joka uneksien ojenteleksen tulikuumilla kivillä. Muutamat kellertävät vuorivuohet hyppelevät iloisina kiveltä kivelle etsien ravintoaan, ikäänkuin puolipäivän helle olisi heistä suloinen ja virkistävä. Aika-ajoin tyttö tarttuu vieressään olevaan paimensauvaan ja kutsuu vuohiaan luoksensa kauas kuuluvalla vihellyksellä. Eräs pieni vuohi lähenee häntä hypellen. Vain harvat eläimet kykenevät ilmaisemaan iloansa, mutta pienet vohlat osaavat sitä tehdä.
Nyt tyttö ojentaa paljaan, solean jalkansa, työntää hänen leikkiinsä yhtyvän vohlan iloisen vallattomasti luotaan ja yhä uudelleen luotaan, kun tämä jälleen tulee hyppien häntä kohti. Ja tätä tehden paimentyttö taivuttaa varpaitansa niin sievästi, kuin hän tahtoisi vaatia jotakuta katselijaa ihailemaan niiden hienoutta.
Jälleen vohla hyppää häntä kohti ja tällä kertaa pää alas painettuna. Sen otsa koskee hänen jalkansa pohjaan, mutta kun se käyrällä kuonollaan hyväillen tuhertaa paimentytön jalkaa, niin tämä survaisee sen niin kiivaasti luotaan, että eläin raukka säikähtää ja keskeyttää leikin kovasti määkien.
Näytti siltä, kuin tyttö olisi vain odottanut otollista hetkeä, voidakseen tuntuvasti osata vohlaan, sillä survaus oli ollut kiivas, melkein kiukkuinen. Sininen huivi peitti paimentytön kasvot, mutta varmaankin hänen silmänsä olivat säihkyen leimahtaneet, kun hän niin äkkiä keskeytti leikin.
Monta minuuttia tyttö makasi liikahtamatta, mutta kasvoille vierinyt huivi aaltoili hiljaa ylös alas hänen huohottavan hengityksensä liikuttamana. Hän kuunteli jännitetyllä tarkkaavaisuudella, innokkaasti odottaen; sen saattoi huomata hänen suonenvedon-tapaisesti kokoonpuristetuista varpaistaankin.
Jo kuului kapse. Se tuli järeiltä portailta päin, jotka olivat tehdyt hakkaamattomista kiviharkoista ja kävivät rotkon ryhmyistä kuvetta myöten alas lähteelle.
Säikähdys väräytti paimentytön hentoja, puoleksi kehkeytyneitä jäseniä; kuitenkaan hän ei liikahtanut. Harmaat linnut, jotka istuivat hänen vieressään orjantappurapensaassa, lensivät pois, mutta ne olivat kuulleet vaan kapseen, eivätkä saattaneet eroittaa, mikä sen synnytti.
Paimentytön korva oli tarkempi kuin niiden.
Hän kuuli, että lähestyi ihminen, ja tiesi, että vain yksi ainoa kävi tuolla tavalla.
Hän kurotti kätensä ottamaan kiveä, joka oli hänen vieressänsä, ja paiskasi sen lähteesen, jonka vesi heti sekaantui. Sitten hän kääntyi kyljelleen ja makasi, ikäänkuin olisi nukkunut, pää käsivarren nojassa. Yhä selvemmin kuului voimakas astunta.
Portaita myöten astuja oli pitkävartinen nuorukainen. Hänen puvustaan päättäen hän oli Sinain erakkoja, sillä hänellä ei ollut yllään muuta kuin karkeasta liinavaatteesta tehty mekkomainen takki, jonka hän näytti kasvaneen pieneksi, ja hänen jalkoihinsa oli kuituisella palmuniinellä sidottu parkitsemattomat nahka-anturat.
Viheliäisemmin ei mikään isäntä pukenut orjiaan, mutta eipä kukaan olisi sentään pitänyt häntä epävapaana, sillä hän astui tietänsä pää pystyssä ja uljaana arvonsa tunnosta. Hän ei mahtanut olla paljoa enemmän kuin kahdenkymmenen vuoden vanha; sen ilmaisi hänen ylähuulessaan, leuoissaan ja poskissaan oleva, orastuva hieno utupaita, mutta hänen suurista sinisistä silmistään ei loistanut mitään nuoruuden-eloisuutta, vaan haluttomuutta, ja hänen huulensa olivat melkein ynseästi suljetut.
Hän pysähtyi ja pyyhkäisi otsaltaan epäjärjestyksessä olevia tummia kiharoitaan, jotka tuuheina, kuin leijonan harja, liehuivat hänen päänsä ympärillä. Sitten hän läheni lähdettä, ja kumartuessaan ammentaaksensa vettä suureen, kuivattuun kurpitsan kuoreen, joka hänellä oli kädessään, hän huomasi ensin, että vesi oli sekoitettu, sitten vuohet ja viimeksi makaavan paimentytön.
Suuttuneena hän laski astian pois ja huusi tyttöä kovalla äänellä; mutta tämä ei liikahtanutkaan, ennenkuin nuorukainen tylysti koski häneen jalallaan. Silloin tyttö hypähti ylös, ikäänkuin kyyn pistämänä, ja silmät, mustat kuin yö, leimahtivat hänen nuorekkaista, ruskeista kasvoistaan nuorukaista vastaan. Hänen jyrkästi kaarevan nenänsä hienot pielet liikkuivat nopeasti, ja hänen lumivalkeat hampaansa välähtivät, kun hän huusi nuorukaiselle:
"Olenko minä koira, koska minua tällä tavoin herätät?"
Nuorukainen punastui, osoitti pahoilla mielin lähdettä ja sanoi tuimasti:
"Sinun karjasi on taas sekoittanut veden; minun täytyy odottaa täällä, siksikuin se jälleen selkenee, että saatan sitä ammentaa".
"Päivä on pitkä", paimentyttö vastasi, ja pudotti noustessaan, ikäänkuin sattumalta toisen kiven veteen.
Nuorukaiselta ei jäänyt huomaamatta se riemuisesti välkähtävä silmäys, jonka tyttö sitä tehdessään oli luonut lähteen puoleen, ja vihaisena hän huusi:
"Hän on oikeassa! Sinä olet myrkyllinen käärme, helvetin daimoni".
Tyttö nousi nauraen ylös ja väänteli hänen edessään kasvojansa, ikäänkuin näyttääkseen olevansa todellakin kauhistava hirviö, ja hänen vilkas-eleisten, nuorekkaiden kasvojensa tavattoman teräväpiirteisyyden vuoksi se oli hänelle helppoa. Hän pääsikin täydelleen tarkoituksensa perille, sillä kauhistusta osoittavilla liikkeillä nuorukainen peräytyi, ojensi kätensä torjuen eteensä, lausui Jumalan nimen ja huusi, nähdessään tytön yhä vallattomammin nauravan:
"Pois, daimoni, pois luotani! Herran nimessä minä kysyn sinulta: kuka sinä olet?"
"Mirjam, kukas muu?" hän vastasi vallattomasti.
Hän oli odottanut toisenlaista vastausta. Tytön hilpeys suututti häntä, ja närkästyneenä hän huudahti:
"Mikä tahansa onkin nimesi, niin sinä olet kumminkin ilkimys, ja minä pyydän Paavalia, että hän kieltäisi sinua juottamasta karjaasi meidän lähteestämme".
"Sinä juoksisit imettäjäsi luokse ja kantelisit hänelle minun päälleni, jos sinulla semmoinen olisi", tyttö vastasi, halveksimalla kurtistaen huultansa.
Nuorukainen punastui; mutta tyttö jatkoi pelotta ja eloisesti vaihtelevilla liikenteillä:
"Mies pitäisi sinun olla, suuri ja vahva kun olet, mutta sinä annat kohdella itseäsi kuin lasta tahi kuin viheliäistä orjatarta. Sinun tehtävänäsi on koota marjoja ja juuria sekä tuoda vettä tuossa astia-kulussa. Sen minä osasin jo tuon kokoisena ollessani!" Ja ojentaen suoriksi molempain kättensä hoikat sormet, jotka olivat yhtä eloisat, kuin hänen kasvojensa juonteet, hän näytti turhan pienen mitan. "Hyi sinuas! Sinä olet voimakkaampi ja muhkeampi kuin mikään tuolla alhaalla asuvista amalekilais-pojista, mutta koitappas vaan kilpailla heidän kanssansa jousella-ammunnassa tahi peitsen heitossa!"
"Saisinko vain tehdä mieleni mukaan", nuorukainen keskeytti häntä, ja hehkuva punastus levisi hänen kasvoillensa. "Kestäisinpä kyllä kymmenen tuommoisen laihan raukan kanssa".
"Sen uskon", tyttö vastasi ja katseli ylpeydestä säteilevin silmin nuorukaisen leveätä rintaa ja jänteviä käsivarsia. "Sen uskon, mutta miksi et sinä saa? Oletko sinä orjana sillä miehellä, joka asuu tuolla ylhäällä?"
"Hän on minun isäni, ja sitä paitse…"
"Mitä sitä paitse!" tyttö huudahti ja viipoitti kättään ikäänkuin tahtoen karkoittaa yölepakkoa. "Joll'ei yksikään lintu tahtoisi lentää pois, niin olisipa pesässä kirjava kihinä. Katsoppas minun vuohiani; niin kauvan kuin tarvitsevat emäänsä, niin ne juoksevat sen perässä; mutta niin pian kuin yksinkin löytävät ruokansa, niin ne hakevat sitä, mistä saavat, ja minä sanon sinulle: tuo vuoden vanha ei enää tiedä, onko hän imenyt keltaista vai mustaa. Ja mitä suurellista sitten isäsi sinulle tekee?"
"Vaikene!" nuorukainen keskeytti häntä teeskentelemättömällä harmilla. "Paha henki puhuu sinusta. Mene pois luotani, sillä minä en saa kuunnella semmoista, jota en saa lausua".
"Saa, saa, saa", tyttö matki häntä. "Mitä sinä saat sitten? Et saa edes kuunnellakkaan".
"Kaikista vähimmin sitä, mitä sinä sanot, sinä peikko!" hän huusi kiivaasti. "Sinun äänesi on minusta inhottavaa, ja jos sinut vielä kerran tapaan lähteellä, niin ajan sinut kivittämällä pois".
Sanaakaan sanomatta tyttö tuijotti häneen hänen näin puhuessaan. Veri oli poistunut hänen huuliltaan ja hänen pienet kätösensä olivat puristuneet nyrkkiin.
Nuorukainen tahtoi mennä hänen ohitsensa vettä ammentamaan, mutta tyttö asettui hänen tiellensä ja piti häntä ikäänkuin lumottuna silmänsä järkähtämättömällä katseella.
Kylmä väristys kävi hänen lävitsensä, kun tyttö häneltä vapisevin huulin ja soinnuttomalla äänellä kysyi: "Mitä minä olen sinulle tehnyt?"
"Anna minun olla", hän sanoi ja kohotti kättänsä sysätäksensä hänet syrjään veden äärestä.
"Elä koske minuun!" tyttö huudahti ollen kokonaan poissa suunniltaan.
"Mitä minä olen sinulle tehnyt?"
"Sinä et tiedä mitään Jumalasta", hän vastasi, "ja kuka ei ole
Jumalasta, se on perkeleestä".
"Sitä et sinä sano itsestäsi", tyttö virkkoi, ja hieno iva alkoi jälleen soida hänen äänestään. "Mitä he sinulle uskottavat, se saattaa kielesi läpättämään, samoin kuin käsi nauhaa nykimällä panee nukke-hulivilin jäsenet liikkumaan. Kuka on sinulle sanonut, että minä olen perkeleestä?"
"Miksi sitä sinulta salaisin?" hän vastasi ylpeästi. "Hurskas Paavali varoitti minua sinusta, ja minä kiitän häntä siitä. Sinun silmästäsi, hän sanoi, katselee paha henki. Ja hän on oikeassa. Kun sinä minua katsot, niin minusta tuntuu, kuin minun pitäisi tallata kaikkea, mikä on pyhää, jalkaini alle. Viime yönä minä uneksuin, että pyörielin sinun kanssasi tanssissa…"
Hänen tätä puhuessaan totisuus ja suuttumus katosi Mirjamin silmistä.
Hän taputti käsiään ja huudahti: "Olisipa se vain totta ollut eikä paljasta unta! Elä nyt taas vaan kauhistu, narri! Tiedätköhän sinä, miltä silloin tuntuu, kun huilut soivat ja kielisoittimet heläjävät ja jalat hypyssä pyörivät keveästi, ikäänkuin niissä olisi siivet?"
"Saatanan siivet", Hermas keskeytti häntä ankarasti. "Daimoni sinä olet, paatunut pakana".
"Niin hurskas Paavali sanoo", nauroi Mirjam. "Sen sanon minäkin!" nuorukainen huusi. "Kukapa on sinua milloinkaan nähnyt hurskasten kokouksessa? Rukoiletko sinä? Kiitätkö Herraa ja Vapahtajaa?"
"Mistäpä minä kiittäisin?" Mirjam kysyi. "Kenties siitä, että hurskain teistä haukkuu minua häijyksi daimoniksi?"
"Juuri sentähden, että sinä olet syntinen, taivas kieltää sinulta hyvyytensä".
"Ei, ei, tuhat kertaa ei!" Mirjam huudahti. "Ei mikään jumala ole milloinkaan minusta huolinut. Ja joll'en minä ole hyvä, niin kuinka saattaisinkaan olla, koska ainoastaan pahaa on tullut minun osakseni. Tiedätkö sinä, kuka minä olen ja kuinka olen tullut tämmöiseksi? Olinkohan minä jo silloinkin paha, kun vanhempani käydessään täällä toivioretkellä lyötiin kuolijaaksi? Minä olin silloin kuudenvuotinen, en enempää, ja mitä on semmoinen lapsi? Mutta minä muistan vielä aivan hyvin, että meidän majamme luona oli monta kameelia ja ratsujakin syömässä, jotka olivat meidän omiamme, ja että siinä kädessä, joka minua usein hyväili — se kai oli äitini — loisteli suuri jalokivi. Minulla oli musta orjatarkin, joka totteli minua. Kun hän ei tahtonut tehdä minun mieleni mukaan, niin minä tartuin hänen harmaasen villavaan tukkaansa ja sain lyödäkkin häntä. Kuka tiesi, minne hän on joutunut? Minä en häntä rakastanut, mutta olisipa hän nyt täällä, niin kuinka hyvä hänelle olisinkaan! Johan minä nyt itsekin olen kaksitoista vuotta syönyt orjuuden leipää ja paimentanut senaattori Pietarin vuohia, ja jos rohkenisin yhtyä juhlakentällä vapaiden tyttöjen joukkoon, niin he ajaisivat minut pois ja repisivät seppeleen päästäni. Minunko tulisi olla kiitollinen? Mistä sitten? Ja hurskas? Mikä jumala on minusta huolinut? Nimittäkää minua häijyksi daimoniksi, nimittäkää minua siksi; mutta jos Pietari ja sinun Paavalisi sanovat, että hän, tuo ylähinen, joka on minun antanut kasvaa suureksi tämmöistä kohtaloa varten, on hyvä, niin he valhettelevat. Jumala on paha, ja se on juuri hänen tapaistansa, jos hän johdattaa sinun mieleesi, että karkoittaisit minut lähteeltänne kivittämällä". Tätä sanoessaan hän purskahti tuskallisesti nyyhkimään, hänen kasvojensa juonteet vääntyivät ja vääristyivät monesti ja kiihkeästi.
Hennaan tuli sääli itkevää Mirjamia. Satoja kertoja hän oli tytön kohdannut, mutta aina tämä oli milloin vallattomana, milloin nyreänä, milloin riitaan vaativana, milloin vihaisena katsonut häneen, eikä ollut milloinkaan ennen näyttänyt heltyneeltä tahi huolestuneelta.
Tänään tyttö ensi kerran avasi sydämensä hänelle, ja kyynelet, jotka rumensivat hänen kasvojaan, loivat hänen olentohonsa arvon, jota hänellä ei ennen ollut nuorukaisen silmissä ollut, sillä Hermas tunsi tällä hetkellä, että hän oli nainen, ja nähdessään hänet heikkona ja murheellisena, hän häpesi kovuuttaan, läheni häntä ystävällisesti ja sanoi:
"Elä huoli itkeä, Mirjam! Tule vaan tästä lähinkin lähteelle, minä en sinulta sitä kiellä".
Hänen syvä äänensä soi hellältä ja ystävälliseltä hänen tätä sanoessaan; mutta Mirjam nyyhki yhä tulisemmin, melkein suonenvedon-tapaisesti, ja tahtoi puhua, mutta ei kyennyt. Joka jäsenestään vapisten, tuskasta väristen, mielipahaan menehtymäisillään tämä solakka paimentyttö seisoi hänen edessään, ja Hermas tunsi, että hänen tuli auttaa häntä.
Elävä säälin tunne viilsi hänen sydäntään, ja pysähdytti hänen taipumattoman kielensä.
Kun hän ei saanut lohdutuksen sanaa suustansa, niin hän tarttui vasemmalla kädellään ruukkuun ja laski oikean kätensä, jossa hän ennen oli sitä pitänyt, ystävällisesti Mirjamin olkapäälle.
Tyttö säpsähti, mutta salli sen kuitenkin tapahtua.
Hänen lämmin hengityksensä koski nuorukaiseen.
Hermas tahtoi vetäytyä pois, mutta hän tunsi itsensä ikäänkuin pidätetyksi. Hän tuskin tiesi, itkikö tyttö, vai nauroiko, kun hän piti kättänsä tämän mustilla kiharilla.
Mirjam ei liikahtanut.
Viimeinkin hän kohotti päänsä, hänen silmäinsä säihky kuvausi nuorukaisen silmiin, ja tämä samassa silmänräpäyksessä tunsi kaksi hentoa käsivartta kietoutuvan kaulansa ympäri.
Silloin Hermaasta tuntui, kuin meri tyrskisi hänen korvissaan, tuli leimuaisi hänen silmissään.
Sanomaton tuska valtasi hänet, rajusti hän riuhtaisihen irti tytöstä, ja syöksyi kovasti huutaen, ikäänkuin helvetin henget olisivat häntä vainonneet, lähteelle käyviä kivirappuja ylös, huolimatta siitä, että hänen astiansa särkyi kallion lappeesen tuhansiksi pirstoiksi.
Mirjam jäi seisomaan ikäänkuin lumottuna ja katseli hänen jälkeensä.
Sitten hän löi otsaansa hoikalla kätösellään, heittäysi uudelleen maahan lähteen ääreen ja tuijotteli tyhjään avaruuteen.
Liikahtamatta hän makasi siinä; ainoastaan hänen suunsa pysyi ainaisessa liikkeessä.
Kun töyhtöpalmun varjo alkoi käydä pitemmäksi, niin hän hypähti ylös, huuteli vuohet luoksensa ja katseli kuunnellen portaisiin päin, joita myöten Hermas oli poistunut.
Hämärän aika on lyhyt kääntöpiirin läheisyydessä, ja hän tiesi, että yö hänet yllättäisi laaksoon menevällä, kivisellä ja rotkoisella tiellä, jos hän kauvemmin viipyisi.
Hän pelkäsi myöskin yön kauhuja, henkiä ja daimonia ja tuhansia vaaroja, joiden laatua hän ei saattanut itselleen selvittää; mutta hän ei hievahtanut paikastaan eikä lakannut kuuntelemasta ja odottamasta Hermaan palaamista aina siihen asti, kuin aurinko oli kadonnut pyhän vuoren taakse ja lännen rusko vaalennut.
Kuolon hiljaisuus ympäröitsi häntä, hän kuuli oman hengityksensä ja värähteli illan viileän vaikutuksesta.
Samassa hän kuuli kovaa kopinaa päänsä päällä.
Lauma tunturivuohia, jotka olivat tottuneet tähän aikaan sammuttamaan janoansa lähteestä, tuli yhä lähemmäksi, mutta ne peräytyivät jälleen, kun vainusivat ihmisen läsnäoloa.
Ainoastaan lauman johdattaja oli jäänyt seisomaan rotkon reunalle, ja tyttö tiesi, että se vaan odotti hänen lähtöänsä viedäkseen muut juomaan.
Noudattaen ystävällistä tunnetta hän jo oli lähtemäisillään laskeakseen eläimet lähteelle. Silloin hän muisti Hermaan uhanneen karkoittaa hänet lähteeltä ja otti suuttuneena kiven ja heitti sillä vuohta, joka säikähtyneenä ja nopeasti pakeni tiehensä.
Muu lauma seurasi sitä.
Mirjam kuuli niiden rientävän pois; sitten hän, alla päin sekä paljaalla jalallaan tunnustellen tietä, ajoi laumaansa pimeässä kotiin päin.
Korkealla sen rotkon yläpuolella, missä lähde kumpusi, oli vähä-alainen kalliolakea, jonka taustassa jyrkkänä, haljennaisena seinänä kohosi alaston, punaisen-ruskea porfyyrikallio.
Teräs-kova dioriittisuoni kulki sen juuren läpi, ikäänkuin viheriänä nauhana, ja tämän alla aukeni pieni, pyöreä, luonnon oman luovan käden kuvertama luola.
Ennen olivat metsän pedot, pantterit tai sudet, siinä pitäneet majaa; nyt se oli nuoren Hermaan ja hänen isänsä asuntona.
Monta samanlaista luolaa oli pyhässä vuoressa, ja erakot olivat itselleen omistaneet suurimmat niistä.
Stephanon luola oli tavallista korkeampi ja syvempi, mutta kuitenkin oli vain pieni matka noiden molempain kuivista ruohoista ja yrteistä valmistettujen makuusijain välillä, joista toisella lepäsi isä, toisella poika.
Puoliyö oli aikoja sitten kulunut, mutta ei nuori eikä vanha luolan asuja näyttänyt nukkuvan.
Hermas tuskitteli ääneensä ja heittelihen levottomana toiselta kyljeltä toiselle, huolimatta vanhuksesta, joka heikkona ja kovien tuskien rasittamana suuresti kaipasi lepoa. Kuitenkin Stephano kieltäytyi siitäkin lievennyksestä, jonka olisi saanut kääntymällä tai huoahtamalla, kun hän vaan luuli huomaavansa, että hänen reipas poikansa oli saanut unta.
Mikä poisti unen pojan silmistä, joka muuten tavallisesti makasi niin sikeästi, että häntä oli vaikea saada valveille?
"Mikähän lienee syynä siihen", Stephano ajatteli, "että voimakas nuoriso nukkuu niin sikeätä ja runsasta unta, mutta lepoa tarvitseva vanhus ja myöskin sairas vähän ja herkästi. Onkohan valvomisen tarkoitus pitentää näiden elin-aikaa, jonka loppua he pelkäävät. Kuinka mielettömästi me kuitenkin riipumme tässä kurjassa olossamme, ja tahtoisimmepa hiipiä pois piilopaikkoihin, kun enkeli meitä kutsuu ja kultaiset portit meille aukenevat! Me olemme kuin hebrealainen Saul, joka pakeni, kun häntä tultiin kruunaamaan! Haavaani polttaa tuskallisesti. Saisinpa vain nielauksen vettä! Jollei tuo lapsiraukka olisi niin sikeästi nukkunut, niin pyytäisin häntä antamaan vesiastian".
Stephano kuunteli, nukkuiko poika, mutta ei hennonut häntä herättää, kun hän kuuli hänen syvän säännöllisen hengityksensä.
Häntä kylmäsi ja hän vetäysi kokoon lammasnahkansa alle, joka ei kuitenkaan peittänyt enempää kuin puolen ruumista, sillä luolaan, joka päiväis-aikaan oli tulikuuma, tunkeusi jääkylmää yö-ilmaa suusta sisään.
Näin kului pitkällisiä hetkiä.
Viimein hän luuli huomaavansa, että Hermas nousi ylös.
Niin, nukkuva varmaankin oli herännyt, sillä hän alkoi puhua itsekseen ja mainitsi Jumalan nimeä.
Silloin vanhus kääntyi poikansa puoleen ja alkoi hiljaa puhua:
"Kuuletko, lapsi?"
"Minä en saata nukkua", nuorukainen vastasi.
"Annappa siis minulle juotavaa", Stephano pyysi, "minun haavaani polttaa, niin ett'en sitä voi kärsiä".
Hermas nousi heti ylös ja antoi vesiastian sairaalle.
"Kiitos, kiitos, lapseni", vanhus sanoi hapuillen astian
kaulaa. Mutta kun hän ei sitä löytänyt, niin hän huusi kummastuneena:
"Kuinka kostea ja kylmä! Saviastiahan tämä on, ja meidän astiamme oli kurpitsan kuori".
"Minä olen sen rikkonut", Hermas keskeytti häntä, "ja Paavali lamasi minulle omansa".
"Vai niin, vai niin", Stephano jupisi, joi halukkaasti, antoi pojalle astian takaisin ja odotti, kunnes tämä jälleen oli käynyt vuoteellensa. Sitten hän lausui murheellisena:
"Sinä viivyit kauvan poissa illalla, astia on rikottu ja sinä tuskittelit unessa. Mikä sinua on kohdannut?"
"Helvetin daimoni", Hermas vastasi. "Ja nyt paha henki vainoo minua täällä luolassamme ja kiusaa minua kaikenmuotoisena ".
"Manaa häntä ja rukoile", sanoi vanhus totisena. "Jumalan nimeä saastaiset henget pakenevat".
"Minä olen huutanut Häntä avukseni", Hermas huokasi, "mutta turhaan. Minä näen naisia, joilla on punaiset huulet ja liehuvat hiukset, ja valkoisia marmorikuvia, joilla on täyteläiset jäsenet ja hehkuvat silmät, ja kaikki minua lakkaamatta viittailevat".
"Ota siis ruoska", isä käski, "ja hanki itsellesi lepoa". Totellen Hermas nousi uudelleen ja meni ruoska kädessä ulos. Luolan ahtaudelta hän ei saattanut siinä heiluttaa ruoskaa voimakkaasti kohotetulla kädellä.
Pian Stephano erotti yön hiljaisuudessa suhisevien nahkahihnojen vinkumisen, niiden kovat lyönnit nuorteille ihmis-jänterille ja poikansa tuskallisen voihkaamisen.
Jokaisen lyönnin kuuluessa vanhus säpsähti, ikäänkuin se olisi häntä itseään kohdannut. Viimein hän huusi niin kovaan kuin jaksoi: "Riittää jo, riittää". Hermas palasi luolaan.
Isä kutsui hänet vuoteensa ääreen ja kehoitti häntä rukoilemaan kanssansa.
Amenen sanottuansa hän silitteli pojan tuuheita hiuksia ja sanoi: "Käytyäsi Aleksandriassa sinä olet muuttunut aivan toiseksi. Jospa olisin kieltänyt piispa Agapitolle, enkä olisi sallinut sinun matkustaa! Pian Vapahtajani on minut kutsuva luokseen, minä tiedän sen, eikä kukaan pidätä sinua täällä. Silloin kiusaaja sinua lähestyy ja kaikki tuon suuren kaupungin ihanuus, joka kuitenkin loistaa ainoastaan niinkuin lahopuu, kuin välkkyvät käärmeet ja myrkylliset purpuranväriset marjat…"
"Minä en niistä välitä", keskeytti häntä Hermas. "Tuo meluisa paikka vaan hämmensi ja tuskastutti minua. En kuuna päivänä enää astu siihen jalallani".
"Niin sinä aina sanot", Stephano väitti, "ja kuitenkin tämä matka on sinut muuttanut. Kuinka usein minä ennen ajattelinkaan, kun kuulin sinun naurusi, että sen sointi varmaankin on meidän taivaalliselle Isällemme mieleistä. Ja nyt? Sinä olit iloinen, kuin visertävä lintu, ja nyt sinä astelet mykkänä tietäsi, nyreänä ja haluttomana sinä silmäilet ympärillesi ja pahat ajatukset turmelevat unesi".
"Sehän on minun vahinkoni", häntä Hermas keskeytti. "Minä pyydän, päästä käteni. Pian on yö kulunut, ja onhan sinulla koko pitkä päivä aikaa opetuksen antamiseen".
Stephano huokasi, ja Hermas kävi vuoteellensa.
Uni ei tullut kummankaan silmiin, ja kumpikin tiesi toisensa olevan valveilla, ja olisi mielellään alkanut puheen, mutta mielipaha ja uhma sulki pojan suun, ja isä oli vaiti, koska hän ei vieläkään saanut suuhunsa oikeita sydämelle käypiä sanoja, joita hän tapaili.
Viimeinkin tuli aamu. Hämärä kajastus loi valojuomun luolan suuhun ja sen umpinainen sisus valkeni vaikenemistaan. Nuorukainen heräsi ja nousi haukotellen.
Nähdessään isänsä makaavan silmät auki, hän kysyi huolettomasti:
"Jäänkö tänne, vai lähdenkö aamuhartauteen?"
"Rukoilkaamme yhdessä", Stephano pyysi. "Ken tiesi, kuinka kauvan se meille on vielä suotu. Se päivä, jota ei enää ilta seuraa, ei ole minusta kaukana. Laskeu polvillesi minun viereeni ja anna minun suudella Ristiinnaulitun kuvaa".
Hermas teki isänsä käskyn mukaan, ja kun he lopettivat kiitosvirtensä, niin kolmas ääni yhtyi heidän ameneensa.
"Paavali!" vanhus huudahti, "ylistetty olkoon Vapahtaja! Katsoppas vähäisen minun haavaani. Nuolen kärki pyrkii ulos ja polttaa kauheasti".
Äsken tullut, myöskin erakko, jolla kaiken muun puvun asemesta oli yllään vain tummasta, vanuttamattomasta verasta tehty mekkomainen takki ja lammasnahka, tutki huolellisesti haavaa, pani siihen yrttejä ja jupisi sitä tehdessään hurskaita lukuja.
"Nyt tuntuu paljoa paremmalta", huoahti vanhus. "Sinun hyvyytesi tähden Herra armahti minua".
"Minäkö hyvä? Minä syntisäkki!" Paavali vastasi syvällä metallin-sointuisella äänellä, ja hänen erittäin ystävälliset, siniset silmänsä kohosivat taivasta kohden, ikäänkuin tahtoen vakuuttaa, että hänen suhteensa suuresti erehdyttiin. Sitten hän pyyhkäisi silmiltään harmaantuvan tukkansa, joka järjestämätönnä ja takkuisena valui hänen niskallensa ja kasvoillensa, ja sanoi iloisena:
"Ei kukaan ihminen ole enempää kuin ihminen, ja moni on vähempää!
Arkissa oli monta eläintä, mutta vaan yksi Noah!"
"Meidän aluksessamme sinä olet Noah", vastasi Stephano.
"Sitten tämä pitkä lortti on elehvantti", nauroi Paavali.
"Sinä et ole häntä pienempi", Stephano vastasi.
"Vahinko, että tämä kivi-arkki on niin matala, muuten menisimme heti mitalle", Paavali lausui. "Niin, jospa Hermas ja minä olisimme yhtä hurskaita ja puhtaita, kuin olemme suuria, niin meillä olisi paratiisin avaimet taskussamme. Sinä vitsasit itseäsi tänä yönä, poika, minä kuulin ruoskan roiskeen. Oikein! Jos syntinen liha yltyy, niin sitä pitää vähäsen nukittaa".
"Hän voihkasi kovasti, eikä saattanut nukkua", Stephano sanoi.
"Vai niin, kyllä minä hänet!" Paavali huusi nuorukaiselle ja uhkasi häntä voimakkaalla nyrkillään. Mutta nuot uhkaavat sanat kuuluivat enemmän kova-äänisiltä kuin vihaisilta, ja vaikka tämä tavattoman suuri mies lammasnahkoinensa kyllä näyttikin hurjalta, niin oli kuitenkin hänen katseessaan ja äänessään vastustamaton ystävällisyys, niin ett'ei kukaan olisi luullut, että hänen vihansa oli todentekoa.
"Helvetin henget ovat häntä kohdanneet", sanoi Stephano puolustellen, "enkä minä olisi saanut unta silmiini, vaikk'ei hän olisi valittanutkaan. Tämä on jo viides yö".
"Mutta kuudentena", Paavali keskeytti häntä, "sinulle on lepo välttämätöntä. Vyötä nahka yllesi, Hermas. Sinun pitää mennä kosteikkoon senaattori Pietarin luokse ja häneltä tai Dorothea rouvalta, diakonissalta tuoda hyvää unijuomaa sairaallemme. Katsoppas tuota! Poika ajattelee tosiaankin isänsä suurusta! Niin, oma vatsa on hyvä kehoittaja. Pistä vaan leipä taskuusi ja pane vesiastia tänne vuoteen viereen. Sinun poissa ollessasi minä tuon raikasta vettä. Seuraa nyt minua".
"Odota vielä, odota", Stephano huusi. "Tuo uusi ruukku kaupungista, lapseni. Sinä meille eilen lainasit omasi, Paavali, ja minä tahtoisin…"
"Minä olin sen jo unhottaa", keskeytti toinen hänen puheensa. "Tuleehan minun kiittää tuota varomatonta poikaa, sillä nyt vasta minä tiedän, kuinka pitää juoda, niin kauvan kuin on terveenä. Vaikka minulle annettaisiin sen paino kultaa, en ottaisi astiaa takaisin. Ainoastaan pivosta juoden vesi maistuu hyvältä. Ruukku on teidän. Minä sotisin omaa hyvääni vastaan, jos vaatisin sen takaisin. Jumalan kiitos, nyt ei viekkainkaan varas voi varastaa minulta muuta, kuin turkkini".
Stephano tahtoi häntä kiittää, mutta hän otti Hermasta kädestä kiinni ja vei hänet kanssansa ulos.
Hetkisen molemmat astuivat äänettöminä vuorta ylös yli kallioiden ja kiviharkkojen.
Eräälle kalliolakealle, jonka ohitse merenrannan ja kosteikon välinen vuoritie kulki, Paavali seisahtui ja kääntyi nuorukaiseen sanoen:
"Jos me joka hetki ajattelisimme tekojemme kaikkia seurauksia, niin ei syntiä ensinkään olisi olemassa".
Hermas loi kysyväisen katseen häneen, mutta Paavali jatkoi:
"Jos sinun mieleesi olisi juohtunut, kuinka suuresti isäsi tarvitsee unta, niin olisit maannut hiljaa tänä yönä".
"Minä en saattanut", vastasi moitittu äreästi. "Tiedäthän, että olen ruoskinut itseäni kovasti".
"Se olikin oikein, sillä sinä olet ansainnut kuritusta, kuin huonosti kasvatettu poikanulikka".
Hermas katseli uhkaavasti moittivaa ystäväänsä. Hehkuva puna nousi hänen poskihinsa, sillä hänen mieleensä juohtui paimentytön sanat, että hän imettäjällensä kantelisi hänen päällensä, ja vihaisena hän huudahti:
"Niin en salli puhuttavan kanssani; minä en ole enää mikään lapsi!"
"Etkö isäsikään lapsi?" keskeytti häntä Paavali ja katsoi samalla niin kummastuneena ja kysyväisenä häneen, että Hermas ujona käänsi silmänsä pois.
"Eihän toki ole sopivaa, että joku katkeroittaa elämän lopun juuri siltä, joka ainoastaan hänen tähtensä enää haluaa elää".
"Minä olisin mielelläni maannut alallani, sillä minä rakastan isääni, niinkuin joku muukin".
"Sinä et lyö häntä", Paavali vastasi, "sinä tuot hänelle leipää ja vettä etkä juo yksinäsi suuhusi sitä viiniä, jonka piispa Agapito Herran ehtoollisesta lähettää kotiin myötäsi häntä varten. Tämä on tosin jotakin, mutta ei kuitenkaan läheskään riittävää!"
"Minä en ole mikään pyhimys!"
"En minäkään", Paavali huudahti. "Minä olen täynnä heikkouksia ja syntejä; mutta sen minä tiedän, mitä se rakkaus oli, jota Vapahtajamme opetti meille, ja sinäkin saattaisit sen tietää. Ristillä hän on kärsinyt sinun ja minun puolestani, köyhäin ja pahantekijäin puolesta. Rakastaminen on samalla sekä vaikeinta, että helpointa. Se kysyy uhria! Entäs sinä? Kuinka pitkä aika on siitä, kun viimeksi näytit isällesi ystävällisiä kasvoja?"
"Minä en taida teeskellä".
"Sitä sinun ei tarvitsekkaan, mutta rakastaa sinun pitää. Ja totisesti, ei sillä osoiteta rakkautta, mitä käsi tekee, vaan ainoastaan sillä, mitä sydän mieluisasti uhraa ja mistä se pakoittaa itsensä luopumaan".
"Ja eikö se ole mikään uhri, että minä täällä hukkaan elän nuoruuteni ajan", kysyi nuorukainen.
Paavali astui taaksepäin, pudisti hämmästyneenä pörhöistä päätänsä ja sanoi: "Vai niin on laita? Aleksandriaako ajattelet? Niin, tosiaankin siellä aika kuluu nopeammin, kuin meidän yksinäisellä vuorellamme. Ethän sinä välitä tuosta ruskeasta paimentytöstä, mutta kenties on siellä joku punainen ja valkoinen kreikkalais-nainen katsonut sinua silmiin".
"Anna minun olla rauhassa naisista", Hermas vastasi teeskentelemättömällä harmilla. "Oli siellä muutakin katseltavaa".
Nuorukaisen tätä sanoessa hänen silmänsä säihkyivät, ja milt'ei uteliaasti kysyi Paavali: "Mitä sitten?"
"Sinä tunnet Aleksandrian paremmin kuin minä"', Hermas vastasi vältellen. "Olethan siellä syntynyt ja sanotaan, että olet ollut rikas nuorukainen".
"Sanotaanko?" kysyi Paavali. "Kenties he ovat oikeassa, mutta tiedä se: minä olen iloinen, ett'ei minulla ole enää mitään kaikesta siitä turhuudesta, joka siellä oli minun omani, ja minä kiitän Vapahtajaa siitä, että minä ainaiseksi olen saanut eritä tuosta ihmis-vilinästä. Mikä sitten tuossa melussa näyttää sinusta niin erittäin viehättävältä?"
Hermas viivytteli vastausta.
Hän häpesi puhua, ja kuitenkin hän tunsi vastustamattoman halun saada kerrankin lausua, mitä hänen sielussansa liikkui.
Jos kaikkien niiden totisten, maailmaa halveksivaisten miesten joukossa, joiden keskellä hän oli kasvanut, oli ketään, joka häntä voi ymmärtää, niin se oli Paavali — sen hän tiesi — Paavali, jonka siivotonta partaa hän pienenä oli mielin määrin saanut nykiä, jonka hartioilla hän usein oli ratsastanut ja joka hänelle tuhansin kerroin oli osoittanut, kuinka rakkaana hän piti häntä.
Aleksandrialainen oli tosin mitä ankarimpia miehiä, mutta hän oli kova ainoasti itseänsä kohtaan.
Kerran Hermaan täytyi keventää sydäntänsä, ja tehden ripeän päätöksen hän kysyi erakolta: "Oletko joskus ollut kylvyssä?"
"Joskusko? Minua kummastuttaa vaan, ett'en ole pehminnyt tuossa haileassa vedessä ja murentunut kuin nisuleipä!"
"Miksi pilkkaat semmoista, mikä ihmisen kaunistaa?"
Hermas huudahti innokkaasti. "Miksikä Aleksandriassa kristityt saavat käydä kylpemässä, kun taas sinä, isä ja kaikki erakot käytätte vettä vain janonne sammuttamiseksi. Minua te pakoitatte elämään teidän tavallanne, mutta minä en tahdo olla mikään ruokoton eläin!"
"Meidät näkee ainoastaan Korkein", virkkoi vastahan Paavali, "ja hänelle me kaunistamme sielujamme".
"Mutta ruumiinkin Herra on meille antanut", Hermas häntä keskeytti. "Ihminen on Jumalan kuva, sanotaan. Ja rae? Ilettävä kuin ruokoton apina olin mielestäni, kun näin nuorukaisia ja miehiä tulevan suuresta, Auringon portin luona olevasta kylpyhuoneesta hiukset kauniisti järjestettyinä ja tuoksuvina ja jäsenet nuorteina sekä terveydestä ja puhtaudesta loistavina. Ja kun he kävivät minun ohitseni ja minä muistelin kulunutta lammasnahkaani sekä pitkää porhoista tukkaani ja katsoin käsivarsiani ja jalkojani, jotka eivät olleet heikommat eivätkä hoikemmat, kuin heidänkään, niin silloin kävi vaihdellen kuuma ja kylmä läpi ruumiini ja minusta tuntui siltä, kuin katkera juoma olisi tukkinut kurkkuni. Mielelläni minä olisin parkaissut häpeästä ja kateudesta ja kiukusta. Minä en tahdo olla ihmisten pelättinä!"
Hermas oli sanonut viimeiset sanat kiristäen hampaitaan, ja Paavali katsoi häneen levottomasti, kun hän jatkoi:
"Minun ruumiini on Herran, yhtä hyvin kuin sielunikin, ja mitä on suvaittu kaupungin kristityille…"
"Ei ole kuitenkaan meille luvallista", Paavali keskeytti häntä. "Sen, joka kerran on lupautunut taivaalle, täytyy kokonaan irtautua elämän viekoituksista ja katkaista ne siteet toinen toisensa perästä, jotka häntä tomuhun kiinnittävät. Minäkin aikoinani olen voidellut tätä ruumistani ja sukinut näitä vanukkeisia hiuksiani ja ihastellut sydämestäni silmätessäni itseäni kuvastimessa; mutta minä sanon sinulle, Hermas, ja kalliin Vapahtajani kautta, minä sanon sen ainoastaan sentähden, että minä sen tunnen, tunnen täällä syvimmässä sydämessäni: Parempi on rukoilla kuin kylpeä, ja minulle, kurjalle mitättömälle, on armossa tullut osaksi hetkiä, hetkiä, joina sieluni on katkaissut kahlehensa ja autuutettuna ja innostuneena saanut olla kunniavieraana tai vahan juhlariemussa".
Paavalin näitä viime sanoja lausuessa olivat hänen silmänsä avonaisina kohonneet taivasta kohti, ja niihin oli ilmaantunut erinomainen loiste.
Hetkisen molemmat seisoivat puhumatta ja liikahtamatta vastatusten. Viimeinkin erakko pyyhkäisi hiukset otsaltaan, joka tällöin vasta ensikerran tuli näkyviin. Se oli hyvin muodostunut, vaikka vähän kapea, ja sen melkein hohtava valkeus oli hänen päivettyneiden kasvojensa jyrkkänä vastakohtana.
"Sinä et tiedä, poika", hän sanoi hengähtäen, "mitä iloja sinä tahtoisit heittää luotasi mitättömistä seikoista. Ennenkuin vielä taivas kutsuu hurskahan luoksensa, saapi hurskas taivaan luoksensa maan päälle".
Hermas ymmärsi erakon sanat aivan hyvin, sillä hänen isänsäkin usein monta tuntia kestäneen rukouksen jälkeen katseli korkeutta kohti, kuulematta ja näkemättä, mitä hänen ympärillään tapahtui, ja kun hän sitten heräsi innostuneesta katselemisestaan, niin hän tavallisesti kertoi pojallensa, että hän oli nähnyt Vapahtajan tahi kuullut enkelien yhdyslauluja.
Hänen itsensä ei ollut milloinkaan onnistunut asettua sellaiseen tilaan, vaikka Stephano oli häntä pakoittanut rukoilemaan polvillaan hänen kanssansa monta tuntia peräkkäin, jotka hänestä olivat tuntuneet loppumattoman pitkiltä.
Usein oli tapahtunut, että ukon heikko hengen kipinä oli tämmöisten sielua pudistuttavain hartauden harjoitusten perästä sammumaisillaan, ja koska Hermas häntä rakasti, niin hän olisi häntä mielellään kieltänyt antaumasta sellaisten vahingollisten mielenliikutusten alaiseksi. Mutta näitä pidettiin erinomaisina armon-osoituksina, ja kuinka poika silloin olisi rohjennut isällensä ilmoittaa vastenmielisyytensä noita erittäin pyhiä asioita kohtaan?
Paavalin suhteen hän sai siihen rohkeutta silloisesta mielentilastaan ja sanoi: "Tietysti minäkin toivon pääseväni paratiisiin, mutta se kuitenkin avataan meille vasta kuoleman jälkeen. Kristityn täytyy olla kärsivällinen; miksi ette odota taivasta, kunnes Vapahtaja kutsuu teitä, vaan tahdotte jo täällä maan päällä nauttia sen iloja. Ensin toinen ja sitten toinen. Mitä varten Jumala olisi meille suonut ruumiilliset lahjat, joll'ei sen vuoksi, että me niitä käyttäisimme. Kauneus ja voima eivät ole vähäpätöisiä asioita, ja ainoastaan narri lahjoittaa toiselle jaloja lahjoja, jotta tämä ne heittäisi luotaan".
Paavali katsoi kummastuneena nuorukaiseen, sillä aina tähän hetkeen saakka hän oli vastustamatta kaikissa hengellisissä seikoissa mukaantunut isänsä ja hänen mielensä mukaan ja vastasi hänelle päätänsä pudistaen:
"Niin ajattelevat maailman lapset, jotka ovat kaukana Jumalasta. Tietysti me olemme Jumalan kuvia, mutta mikä poika suutelee isänsä kuvaa, kun isä itse antaa hänelle huulensa suudeltaviksi?"
Paavali oli aikonut sanoa "äiti" "isän" asemesta, mutta kun hän ajoissa muisti, että Hermaalta oli aikaisin kadonnut onni, saada kyyristyä äidin syliin, niin hän oli nopeasti muuttanut sanansa. Hän oli niitä, joiden on niin vaikeata loukata toista, ett'eivät he, ikäänkuin aavistaen lähimmäisensä salaisetkin haavat, koske niihin milloinkaan, paitsi niitä parantaakseen.
Hän oli muuten tavallisesti harvapuheinen, mutta tänään hän jatkoi innokkaasti:
"Yhtä paljoa kuin Jumala on korkeampi meidän omaa, kurjaa itseämme, yhtä paljoa arvokkaampaa on kristitylle ajatella Häntä, kuin omaa persoonaansa. Oi, jospa onnistuisi kokonaan hävittää tämä oma itsemme ja kokonaan kadota Jumalaan. Mutta se seuraa meitä, ja kun sielu jo arvelee yhtyneensä Korkeimpaan, niin se huutaa: 'Täällä olen', ja tempaisee jalomman osamme jälleen tomuhun. Paha kyllä, että me estämme sielun lähtöä ja olemme pakoitetut iankaikkisen osamme vahingoksi elättämään ja vahvistamaan katoavaista osaamme leivällä ja vedellä ja joutilaalla unella, vaikka kuinka mielellämme paastoisimmekin ja valvoisimme. Pitäisikö meidän sielumme vahingoksi vielä myönnyttää lihalle sellaisia vaatimuksia, joita se helposti voipi olla vailla? Ainoastaan se, joka halveksii omaa itseänsä ja panee sen alttiiksi, on, Vapahtajan armon kautta, itse hävitettyänsä itsensä, huomaava olevansa Jumalassa".
Hermas oli kärsivällisenä kuunnellut erakon sanoja.
"Minä en ymmärrä sinua, enkä isääni. Olenhan minä toki, niin kauvan kuin vaellan täällä maan päällä, oma itseni, enkä mikään muu. Kuoleman jälkeen tosin, mutta silloin vasta, uusi iankaikkinen elämä alkaa".
"Ei suinkaan", huudahti Paavali, häntä elävästi keskeyttäen. "Toinen, ylevämpi olo, josta sinä puhut, ei ala vasta tuolla puolen hautaa sille, joka ei lakkaa kuolettamasta lihaansa ja voittamasta sen himoja, luopumasta maailmasta ja omasta itsestään ja etsimästä Herraa. Monen on sallittu jo tässä elämässä syntyä uudesta ylempään oloon. Katso minua, viheliäisintä viheliäisistä. Olenhan minä yhä sama, mutta kuitenkin olen Herran edessä toinen, kuin olin ennenkuin armo minut käsitti, yhtä varmaan, kuin tämä palmun vesa, joka kasvaa tuon kaatuneen puun juuresta, ei ole sama, kuin lahonnut runko. Pakana minä olen ollut, ja jokaista tomun nautintoa olen täysin siemauksin nautinnut. Sitten minä tulin kristityksi; Herran armo tuli minulle osaksi ja minä synnyin uudesti ja tulin toistamiseen lapseksi, mutta tällä kertaa, kiitos olkoon Lunastajani, Jumalan lapseksi. Keskellä elämääni minä kuolin, nousin ylös ja saavutin taivahan ilon. Menander minä olin, ja niinkuin Sauluksesta, niin minustakin tuli Paulus, ja kaikki mikä Menanderista oli rakasta: kylvyt, pidot, näytelmät, hevoset ja vaunut, paininlyönnit, voidellut jäsenet, ruusut ja seppeleet, purppuravaatteet, laulu ja naisten rakkaus — kaikki tämä on jäänyt taakseni, niinkuin saastainen suo, josta vaeltajan töin tuskin on onnistunut pelastua. Ei veren pisaraakaan vanhasta ihmisestä ole jäänyt jäljelle uuteen, ja niinkuin minä, niin ovat kaikki hurskaat aloittaneet uutta elämää vaeltaissansa hautaa kohti. Sinunkin hetkesi on lyöpä, sinäkin olet kuoleva…"
"Jospa minä vain olisin ollut Menander, niinkuin sinä", Hermas huudahti äkkiä häntä keskeyttäen. "Kuinkahan voipi luopua mistään, jota ei koskaan ole omistanut? Jotta voisi kuolla, täytyy ensin elää! Halveksittavalta minusta tuntuu tämä katala olo, ja minä olen väsynyt juoksemaan teidän jäljissänne, niinkuin vasikka lehmän perässä. Minä olen vapaa ja jaloa sukua, isä on sen itse sanonut, ja tosiaankaan en minä ole heikompi kuin ne kaupungin porvarien pojat, joita minä seurasin kylpyhuoneesta paininlyönti-kouluun".
"Palestrassako olit?" kysyi Paavali kummastuneena.
"Timagetisella painelukemalla", huusi Hermas hehkuvin poskin. "Portilta minä katselin nuorukaisten leikkejä, kuinka he paineskelivat ja heittivät maaliin raskailla kiekoilla. Silmäni olivat tunkeutua ulos päästäni tätä katsellessani, ja olisinpa huutanut kovaan suuttumuksesta, kun minun täytyi seisoa siellä sillä tavoin viheliäiseen lammasnahkaan puettuna, saamatta ottaa osaa kilpailuun. Joll'ei Pakhomio olisi tullut sinne, niin minä olisin, Vapahtajan haavojen kautta, syössyt kentälle ja vaatinut vahvinta heistä painimaan kanssani ja olisin heittänyt kiekon kauemmaksi, kuin se hyvistä hajuista lemuava narri, joka sai voiton ja jonka he seppelöivät".
"Kiitä Pakhomiota", Paavali naurahti, "että hän pidätti sinua, sillä sinä et olisi saavuttanut paininlyönti-tanterella muuta kuin pilkkaa ja häpeää. Vahva olet kyllä, mutta diskuskiekon-heitto on opittava, niinkuin kaikki muutkin taidot. Itse Herakleskin joutuisi tässä leikissä häviölle ilman harjoitusta, ja käsitemppuja tuntematta".
"Minä en olisi silloin heittänyt ensikertaa", nuorukainen huudahti.
"Katsoppas, mitä minä taidan!"
Näin sanoen hän kumartui, otti käteensä yhden niistä sileistä kivenliuskoista, joita oli sinne koottu kasaan tien tueksi, teki voimakkaan ponnistuksen ja viskasi graniittisen diskus-kiekkonsa jyrkännettä myöten syvyyteen.
"Siinäpä näet!" huudahti Paavali, joka tarkasti ja milt'ei uteliaasti oli seurannut hänen heittoansa. "Niin vahva kuin kätesi onkin, niin kuitenkin jokainen aloittelija heittää kauemmaksi kuin sinä, jos hän vaan tuntee temput. Ei niin, ei niin; terävällä syrjällään kiekon tulee veitsen tavoin halkaista ilmaa. Kuinka sinä pidät kätesi sitten; niin heittävät naiset! Ranne suoraan ja nyt vasen jalka taakse ja polvi taivuksiin! Katsos tuota hölmöä! Annas tänne kivesi! Näin tartutaan kiekkoon, sitten vedetään ruumis kokoon ja notkistetaan polvet, niinkuin joutsen kaari, jotta koko ruumiin jokainen jänner olisi avullisena lisäämässä vauhtia kiekolle, kun se sinkautetaan. Noin se käy jo paremmin, mutta ei se vieläkään ole oikein. Nosta ensin kiekko ojennetulla käsivarrella! Tähtää nyt tarkoin maaliin! Heilahuta se nyt korkealle taaksepäin! Odota! Vielä kerran! Käsivarren täytyy olla kovemmin jännitettynä, ennenkuin heität. Ei käynyt peräti huonosti; mutta tuohon palmuun pitäisi kuitenkin päästämän. Anna minulle tämä laatta ja tuo kivi. Niin! Epätasaiset syrjät estävät kulkua. Ja katso nyt!"
Enenevällä innolla Paavali oli lausunut nämät sanat ja hän tarttui kiviliuskaan, niinkuin monta vuotta takaperin, jolloin ei kukaan Aleksandrian nuorukainen vetänyt hänelle vertoja diskus-kiekon heitossa.
Hän taivutti polvensa, kurotti ruumiin ylä-osan eteenpäin, antoi ranteen vapaasti liikkua, teki aina viimeisilleen jännitetyllä käsivarrellaan voimakkaan ponnistuksen, hänen oikean jalkansa koukistetut varpaat kaivautuivat maahan, ja hän lennätti kiven etäälle eteensä.
Se pysähtyi palmun eteen, johon hän oli tähdännyt, kuitenkaan sitä saavuttamatta.
"Odota", Hermas huusi, "anna minun nyt koittaa, osaanko puuhun!"
Hänen kivensä kulki suhisten läpi ilman, mutta ei saavuttanut edes sitä kukkulaa, johon palmu oli juurtunut.
Paavali pudisti paheksien päätänsä, tarttui vuorostaan kivenlaakaan ja heidän välillänsä alkoi innokas kilpailu. Jokaisella heitolla onnistui Hennaan, joka suurella oppivaisuudella matki opettajansa asentoa ja temppuja, heittää kivensä yhä kauemmaksi, kun taas vanhan miehen käsivarsi alkoi väsyä.
Jo Hermaan kivi osui toisen kerran palmuun, mutta Paavalin ei ollut viime heitollaan onnistunut heittää kiveänsä kukkulallekaan asti.
Kilpailu-into valtasi yhä enemmän erakon.
Hän heitti vaatteensa hartioiltaan ja tarttuen uuteen kiveen, hän huusi, ikäänkuin seisoisi öljystä kiiltävien toveriensa keskellä Timagetilaisella paininlyönti-kentällä, jossa hän oli voittanut monen monta seppelettä:
"Hopeajoutsisen Apollonin ja nuolista iloitsevan Artemiin kautta, minä osaan palmuun!"
Kiekko viilsi suhisten ilmaa, hänen ruumiinsa ylä-osa ponnahti ylös, hänen vasen käsivartensa ojentui ja saattoi ruumiin jälleen tasapainoon, räiske kuului, palmunrunko, johon kivi oli sattunut, tärähti, ja Hermas riemuitsi:
"Ihmeellistä, ihmeellistä! Se vasta oli heitto! Vanha Menander ei ole kuitenkaan kuollut! Jää hyvästi, huomenna heitämme jälleen!"
Näin sanoen Hermas jätti erakon ja riensi pitkillä harppauksilla vuorta myöten alas kosteikkoon.
Niinkuin unissa-kävijä, jota tunnoton herättäjä huutaa nimeltä,
Paavali hämmästyi kuullessaan nämät sanat.
Hämmentyneenä hän silmäili ympärillensä, ikäänkuin hänen olisi tutustuminen aivan outoon maailmaan.
Kirkkaat hikipisarat helmeilivät hänen otsallaan, ja häveten hän tempasi maassa makaavat vaatteensa ylös ja peitti niillä paljastetut jäsenensä.
Hetken aikaa hän tuijotti Hennaan jälkeen, sitten hän kovasti tuskastuneena painoi kätensä otsaansa ja runsaita kyyneliä vieri hänen partaansa.
"Mitä minä olen sanonut?" hän jupisi itsekseen. "Jokainen pisara vanhaa ihmistä on muka perin juurin poistettu minusta? Minä narri, minä turhamainen hullu! Paulukseksi minua sanotaan, mutta Saulus minä olen ja pahempi kuin Saulus!"
Näin sanoen hän heittäytyi polvilleen, painoi otsansa kovaan kallioon ja alkoi rukoilla.
Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi korkeudesta syössyt alas miekkoihin ja peitsiin, kuin hänen sydämestään ja sielustaan vuotaisi verta, ja rukouksiin ja kyynelihin vajonneena, syytellessään ja tuomitessaan itseänsä, ei hän tuntenut yhä korkeammalle kohoavan auringon hehkua, ei huomannut hetkien kulumista, ei kuullut, että monta toivioretkeläistä, jotka kävivät pyhissä paikoissa, lähestyi häntä piispa Agapiton johtamina.
Pyhissävaeltajat näkivät hänen rukoilevan, ihmettelivät hänen hurskauttansa ja laskeutuivat johtajansa viittauksesta hänen taaksensa polvilleen.
Kun Paavali viimeinkin nousi, niin hän huomasi oudoksuen ja hämmästyen hänen hartautensa näkijät ja lähestyi Agapitoa, suudellakseen hänen vaatettansa; mutta tämä sanoi:
"Ei niin! Hurskain on suurin meistä. Ystävät, kumartakaamme tätä pyhää miestä".
Toivioretkeläiset tekivät hänen käskynsä mukaan.
Paavali painoi kasvonsa käsihinsä ja nyyhki: "Minä raukka, minä raukka!"