Ensimäinen Kohtaus.
(Näyttämö kuvaa: Kitkan talon pihaa. Vasemmalla näkyvät talon asuinhuoneet, oikealla ja perällä synkkä metsä. Keskellä pihaa seisoo vieretysten kaksi pitkää kuusta, joiden juurelle on rakettu matala kivi-alttari. Alttarilla seisoo nauhoilla sidottuna oinas.)
KITKA, suuri teurastus-veitsi kädessä, on polvillansa alttarin edessä ja katsoo hartaasti taivasta kohti. Hänen sivullansa VANHA TIETÄJÄ, polvillaan suuren rummun edessä. SUURI JOUKKO MIEHIÄ ja NAISIA kulkee avarassa ringissä kuusten ympäri, laulaen:
Ukko Jumala,
Hurskas Jumala,
Väkevä Luoja!
Ilman kantaja,
Lahjain antaja
Kansojen suoja!
Oi, kuule meitä Ukko!
Oi, auta meitä Ukko!
Yli-jumala,
Ukko Jumala
Vihasi heitä!
Ilman kantaja,
Lahjain antaja
Varjele meitä!
Oi, kuule meitä Ukko!
Oi, auta meitä Ukko!
KITKA (Juhlallisesti).
Nyt ompi hartauden hetki läsnä
Ja Ukon mieltä sopii tutkistella,
Jos on hän vihastansa luopunut
Ja meihin uudestansa suostunut.
Siis polvillanne häntä rukoilkaa,
(Kaikki lankeevat polvillensa.)
Hän mielen mieluisan ett' ilmoittaa
Ja että väkevänä turvanamme
Hän tahtois olla meille tuskissamme!
(Hetken äänetönnä oltuaan iskee hän teurastusveitsensä
oinaan rintaan. Oinas kaatuu vasemmalle kyljellensä.)
KITKA (Tuskistuneena).
Haa! — — vasemmalle!
(Hän vaipuu alttarille. Kansa osoittaa hämmästystä. Sill'aikaa
lyö Vanha tietäjä rumpua, niin että rummunnahalla oleva solki
hyppii ylös-alas.)
VANHA TIETÄJÄ (Kolkosti, herjettyään lyömästä).
Kaarneen piirihin,
Jok' ompi onnettomin kaikista,
Jäi arpa!
(Kansa osoittaa uudestaan hämmästystä. Hetken äänettömyys:)
KITKA (Hyökkää seisaallensa ja viskaa teurastusveitsensä alttarille).
Kurjuuttasi itkemään
Taas lähde kansa, onnen heittämä!
Sun kärsimykses taakkaa helpoittaa
Ei tahdo vielä taivahinen Ukko
Eik' ottaa murheen vaippaa hartioiltasi
Hän yhä suuttunut on sinulle
Ja hartaat avunhuutos hylkää hän.
Voi, on sun kohtalosi tukala,
Kun heitti sinun korkein jumala
Nojalle oman kovan onnesi
Ajalla, jolloin hänen avustaan
Ois sulla ollut tarvis suurempi
Kuin ennen milloinkaan! — Mut keinoa
En keksiä voi toista parempaa,
Kuin että yhä rukouksilla
Ja antimilla mitä runsaimmilla
Me koetamme häntä lepyttää
Ja suositella siksi että luopuu
Hän vihastansa turmiollisesta.
Kun taivaalliset joskus julmistuvat
On nöyryys paras keino ihmisillä!
(Kansa, joka on noussut seisaallensa ja suruisella mielellä
kuunnellut Kitkan puhetta, lähtee murhettansa osoittaen pois.
Vanha tietäjä seuraa kansaa.)
KITKA (Jäätyään yksinään).
Jos on hän kuollut, jota odotan,
Niin viimeisen ma toivon kadotan.
Ell'ei hän pian saavu kotia,
Niin ompi täällä kaikki hukassa!
(Hän menee verkkaan taloansa kohti.)
Toinen Kohtaus.
(Asuinpirtti Kitkan talossa. Pirtissä sivu- ja peräovi.
Sama paikka Näytöksen loppuun asti.)
KITKA ja LALLI.
KITKA (Istuu huolellisna pöydän ääressä).
LALLI (Astuu sisään).
KITKA.
Sa aave hirmuttava oletko
Ja manalainen, tänne lähtenyt
Mun kurjuuttani kovaa nauramaan?
Niin tule! Onnessani ainetta
On hahmojenkin häijyyn irvistelyyn! —
Mut ihminen jos olet, olet Lalli.
LALLI.
Siin' ette pety. — Onnen rikkautta
Ma teille toivotan ja iloa!
KITKA.
Äl' onnesta nyt virka sanaakaan!
Sen Tuonen tyttö Manalahan sousi
Ja halki hirmukosken kuljetti.
Voi surman aikaa! jota lumipään
Mun täytynyt on nähdä. — Poikani
Te rakkahat! Sun uljas muotos, Lalli,
Muistuttaa mua heistä. — Terve! — terve!
Mun luokseni ei kenkään milloinkaan
Niin toivottuna ole saapunut
Kuin sinä nyt.
LALLI.
Miss' ovat poikanne,
Mun nuoruuteni parhaat ystävät?
KITKA.
Ah siellä, siellä kaikki seitsemän,
Mist' eivät enää voine palata;
He Manattaren ovat saaliina!
Sun poissa ollessas on Syöjätär
Tääll' elon iki runsaan leikannut.
LALLI.
Niin kuulin matkallani kerrottavan,
Mut uskoa en sitä uskaltanut. —
Siis ovat murhatut kaikk' ystävämme,
Kotimme ryöstetyt ja uskonto,
Jonk' isiltämme saimme periä,
On sorrettu! — Näin mulle kerrottiin —
Mut ei tuo voine ole totta, Kitka? —
KITKA.
On toki. Henkeni ma antaisin,
Jos siten vaan sen saisin valeheksi!
Haa Lalli! Onnemme on tukala!
LALLI.
Vaan merkillistä! Kävivätpä täällä
Ennenkin samat rosvot ryöstämässä,
Monesti nähtiin heidän haaksensa
Muiskaavan suuta Suomen rannoille,
Kun kalpain melske kaikui kauaksi
Ja vesi puroissakin punerteli;
Mut häpiällä viholliset silloin —
Sen nähneeni mä muistan — pakenivat
Suut silmät veressä! Miks' ette nytkin
Surmanneet heitä?
KITKA.
Sitä sanoa
On sinun paljon helpompi, kuin meidän
Sit' oli tehdä! — Säästä moitettas!
Me emme ole sitä ansainneet,
Sill' urhoollisesti me taistelimme.
Veremme tantereella tappelun
Vertaisna kevätvirran tulvaili
Ja hurmehesta oli limainen
Ylt' ympärillä kaikki seutu. — Siinä
Nyt oivallisen sankar-kuoleman
Mun poikanikin saivat poloiset.
He rinnatuksin kaikki kaatuivat —
Sen surussani muistan iloiten —
Ja tuhansia meidän miehiä
Tupihin Tuonen heitä seurasi.
LALLI.
Oi onni kalliota kovempi,
Ett' en ma ollut läsnä!
KITKA.
Sinua
Me paljon kaipasimme, Lalli. — "Missä
On Lalli? Olkoon päällikkömme hän!"
Näin kaikki huutamaan, jotk' eivät tienneet
Sun retkestäsi Permaan. — Vaan kun siinä
Ei ollut miestä yhtäkään, jonk' arvo
Ois ollut suurempi kuin minun, siksi
Mun täytyi johtajaksi ruveta,
Mut tyhjään parhaimmatkin menivät
Mun yritykseni. — Ois suloista
Mun ollut kuolla silloin, koska kuolo
Niin monta muuta kitahansa nieli!
Sentähden vihollisten parvehen
Ma hyökkäsinkin missä oil se taajin.
Mut kuolo mua vältti. — Kaikki muut,
Mitk' eivät tappelussa kaatuneet,
Ne jäivät kirottujen saaliiksi.
Ken heistä perittyä uskoaan
Ei heittänyt, hän kohta surmattiin
Ja armo ainoastaan suotiin niille,
Joill' olis kuolo ollut parempi.
Mä noita heittiöitä tarkoitan,
Kuin häpeäksi kaiken kansamme
Nyt "Suomen kristityiksi" kutsutaan!
LALLI.
Voi kehnoja! kuin pilasivat noin
Tuon isiemme rakkaan uskonnon!
O, syökse Ukko, kiivas Jumala
Sun kostos nuoli heidän sydämiinsä!
KITKA.
Ei paremp' ollut menestyksemme,
Kun toisen kerran koimme onneainme
Ja kolmannen. — Mut moni pelosta
Nyt jälleen suostui kasteesen, jok' ompi.
Niin luulen — heille muuan tunnusmerkki
Ja pyhä tapa. — Mutta kertomani
Ei tuota tuskallemme lievitystä,
Vaan lisää katkeruutta katkeruuteen.
LALLI.
Näin pahoin asiamme käydessä
Ehk' ette meidän jumaloitamme
Niin runsaill' antimilla muistaneet
Kuin tarvis olis ollut?
KITKA.
Olutta
On virtaellut Tursan vuorella
Ja kaiken karjan parhaat tuottehet
Me teurastimme varjopuiden alla.
Siis niukoiss' antimiss' ei liene syytä
Onneemme syrjäiseen — vaan missä lienee.
LALLI.
Ja nyt … täst' edes — millä tavalla
On kotimaamme puolustettava?
KITKA.
Jo melkein olen mahdottomina
Vastustus-hankkeet kaikki pitänyt.
LALLI.
Oi, mitä kuulin — mahdottomina!
KITKA.
Siit' ällos Lalli liian kummastu.
Kun miehistämme kaikki urhokkaimmat
Jo sotaan kaatuivat, jäi epätoivo
Ja pelko jälkeenjäänein perinnöksi.
LALLI.
Siis antautuisimme? Kirous
Ja kuolema! En suostu milloinkaan
Ma siihen!
KITKA (Kolkosti).
Antautuisimme? Haa?
Me … noille murhaajille julmille!
(Nauraa kamalasti.)
Ha! ha! ha! noille verikoirille'
LALLI.
Niin keino sanokaa, mik' auttais meitä!
KITKA (Tuo muutamasta lippaasta hopeisen maljan). Olin minäkin kerran nuori. Silloin läksin samaten kuin sinä Vienaan. Kalliin tuomani sieltä on tämä malja. Katsoppas! Eikö se ole koneikkaasti tehty? Mutta se onkin Hiidessä hiottu ja Manalassa valmistettu. Sata suurta noitaa on piirtänyt kummallisia kuvia sen kylkeen mahtavia sanoja lukiessaan. Minä sain sen Lapin suurimmalta tietäjältä, jonka hengen minä Vienan maalla ollessani satuin pelastamaan. Näin sanoi hän: "Niin kauan kuin tämä malja on vihollisten valtaan joutumatta, on menestys ja onni sinua seuraava, lapset sinulle ylenevät nuorten honkain kaltaisina, synnyinmaasi kukoistaa rehoittelee vapaana ja onnellisna." Viimeisiin sanoihinsa laski hän erinomaisen painon. — "Mutta jos jostakusta Ukon erinäisestä vihasta — lisäsi hän — tämä malja kadottaa voimansa, niin laske siihen vuoden vanhaa olutta ja anna sitä juotavaksi sille, mi kansassas on parhain, maassa kalliin, ylevin. Siten saatat maljan loihtuvoiman ikuisiksi ajoiksi takaisin." (Hetken äänetönnä oltuansa.) Nyt on tuo Ukon kova vihan aika, Ja tämä malja kauan odottanut On juojaansa. — Juo sinä siitä Lalli!
LALLI.
Ei minuss' ole miestä siitä juomaan,
Niin suureen ansiohon kykenevää!
KITKA.
Sä ällös tarjottua halveksi.
LALLI.
En suinkaan … mutta…
KITKA (Keskeyttäen).
Ukon nimessä
Ja nimess' onnettoman synnyinmaasi
Ja sorrettujen kansalaistes — juo!
LALLI.
Siis teille mieliksi, mut ei sen tähden
Ett' olisin ma kansass' ylevin
Ja synnyinmaamme kalliin kantama!
(Hän juo ja laskee sitte maljan pöydälle.)
KITKA.
Niin kiitos jumalain ja taivahisten!
Nyt lähestyvät hetket hellemmät
Ja päivät paremmat taas koittavat!
(Nyyri tulee hengästyneenä.)
Kolmas Kohtaus.
KITKA, LALLI ja NYYRI.
NYYRI.
Kah Lalli täällä! Tervetultuas
Ma mielelläni sulle sanoisin.
Mut tervementyäs nyt täytyypi
Mun sanoa!… Niin… Pitkiin puheisin
Ei täss' ol' aikaa enkä tyhjiä
Ma ai'o jaaritella… Rientäkää
Siis viipymättä täältä! Paetkaa!
Pois! Pian joutukaa! O! kiireessäni
Ma henken' olin heittämäisilläni
Nyt kylästä kun juoksin kotia.
Hoh!
KITKA.
Mistä syystä pakoon menisimme?
NYYRI.
Sen sanoin jo! Vai jäikö sanomatta?
No merkillistä, jos se sanomatta
Jäi! Kummallista ihan! Jätinkö
Sen seikan sanomatta?
KITKA.
Jätit, akka!
Mut hillitse jo sanas kevättulva
Ja puhu viisaasti!
NYYRI.
Jaa viisaasti —
Niin ain' on ollut minun tapani,
Sen tiedät Kitka. — Mutta kristityt
Jo tuloss' ovat tänne!
KITKA.
Tottako
Sa puhut akka?
NYYRI.
Koska valhettelin
Sun edessäs?
LALLI.
Ma olen aseissa.
KITKA (pukeutuu aseisinsa).
Mi lempo heidät tänne opasti!
Mut lähtekämme nyt.
LALLI.
En pakene!
Me teemme vastarintaa, Kitka.
NYYRI.
Tulkaa!
(Kolme aseellista talonpoikaa tulee.)
Neljäs Kohtaus.
EDELLISET ja TULLEET.
ENSIMÄINEN TALONPOIKA.
En tänne ilosanomia kanna,
Vaan Kitka, niit' et viime aikoina
Sa tottunutkaan ole kuulemaan.
Siis tiedä…
KITKA.
Sanomattasikin tiedän
Mit' ai'ot sanoa.
ENSIMÄINEN TALONPOIKA.
Niin joudu pian
Kourista kuolon!
TOINEN TALONPOIKA.
Henkes pelasta!
KITKA.
Me uljan Sorrin tykö menemme
Ja liittolaiset sinne kutsumme.
ENSIMÄINEN TALONPOIKA
Ei Sorrin luoksi!
KITKA
Minkätähden ei
ENSIMÄINEN TALONPOIKA.
Siell' ilves-sudet äsken kävivät
Ja Sorrin kovan kiistan perästä
He sitoivat. Hän hurjast' otteli
Ja väkensä, mut turhaan!
KITKA.
Sorri parka!
Ei löydy monta hänen vertaistansa —
Jos kuinka käykin, hänen pelastamme.
KOLMAS TALONPOIKA.
Se Sorrin osa. Täss' ei auta muu
Kuin kiiruullinen pakoon lähteminen.
LALLI.
Ma usein kontio-ukon akkaneen
Ja lapsineen löin yksin ollessani,
Meit' täss' on viisi miestä aseissa —
Ja pakenisimme! — Ei Hiisi vie!
Me kauniin verikisan saamme aikaan!
KOLMAS TALONPOIKA.
Mut kristityit' on yhtä monta sataa!
KITKA.
Sa tullos Lalli! Mieletöntä meidän
Ois tässä vastakynttä yrittää,
Kun tilaisuuden siihen paremman
Me luultavasti kohta saamme.
KAIKKI TALONPOJAT.
Lalli!
ENSIMÄINEN TALONPOIKA.
Hän nyt siis Lalli on?
KITKA.
Niin, hän on Lalli.
NYYRI.
No miehet! Kinaamatta joutukaa!
Jo kuulen vihollisten ääniä!
(Menevät sivu-ovesta. Kitka vetää vastahakoista Lallia kädestä.)
Viides Kohtaus.
PISPA HENRIK, ANDRAEAS, JOHANNES, MAUNU, TARVO, SORRI (siteissä),
MUNKKEJA, RITAREITA ja SOTUREITA sotalippuineen, joihin muutamiin
on risti, toisiin ristiinnaulittu Vapahtaja kuvattu, perä-ovesta.
TARVO.
Ei täällä ketään. Kokko lentänyt
On pesästänsä!
PISPA HENRIK.
Tämä asunto
Siis vainoojamme Kitkan on. Niin kolkko
Se on kuin on sen omistajan mieli.
JOHANNES.
Juur' ihan tälläiseks', näin jylhäksi
Ja tuiki pimeäksi kuvasi
Mun mielikuvitteluin huonetta
Tuon Kristin opin julman vihollisen!
ANDRAEAS.
Jok' on niin monta, monta pensasta
Surmannut Herran viina-mäessä,
Ett' on hän kadotukseen vikapää
Ja tuleen helvetin! Ei armotyömme
Voi tässä maassa päästä edistymään
Niinkauan kuin hän vehkeillänsä riistää
Autuuden tieltä nekin harvat sielut,
Joit' armo kasteen kautta lähestyi!
JOHANNES.
Hän munkistostammekin pyhästä
On surmaan syössyt veljet Pietarin
Ja Olavin. Jos poltto-roviolla
Me hänen hitaan tulen leimutessa
Poltamme — tuskin vielä silläkään
On näitten pyhäin surma kostettu!
PISPA HENRIK.
Jaa, säälimätöin on hän tosin ollut
Ja miekkans' iskusta on moni kuollut,
Mut katso Herra hänen puolellensa
Ja keksi keino hänen autuuteensa!
Sa jolle kaikki mahdollista on
Ah, saata hänkin Kristin uskohon!
En tunne iloa ma suurempaa,
En voittoa niin aivan jaloa,
Kuin ristin vihollisten kääntymys
Luo ennen vihaamansa Vapahtajan!
Ei mikään ylevämmin todista
Uskomme taivaallista kotia!
TARVO.
Täss' ompi Kitkan harras ystävä
Ja liittolainen Sorri. Tänäänkin
Hän kristittyä verta vuodatti.
SORRI.
Sun kieles Lemmon nuoli katkaiskoon