Georg Ebers

Josua

Julkaisija – Good Press, 2022
goodpress@okpublishing.info
EAN 4064066351885

Sisällysluettelo


Kansi
Nimiösivu
Teksti

ENSIMÄINEN LUKU.

Sisällysluettelo

"Mene alas, iso-isä; minä valvon."

Vanhus, jolle tämä kehoitus annettiin, kieltävästi pudisti kerittyä päätänsä.

"Mutta täällä ylhäällä sinä et kuitenkaan saa lepoa…"

"Ja tähdet? Ja tuolla alhaalla? Lepoa tällaisina aikoina?… — Heitä kauhtana ylleni! Lepoa näin kamalana yönä."

"Sinua vilustaa. Ja käsi, kone, kuinka ne vapisevat."

"Tue minua käsivarrellasi!"

Nuorukainen, jota näin käskettiin, totteli mielellään; mutta hetkisen kuluttua huudahti hän: "Kaikkihan on turhaa; tähden toisensa perään peittää synkkä pilvi. Voi, ja valitushuuto kaupungista… Se tulee kai meidänkin huoneestamme. Minua niin peloittaa, iso-isä, koetas vain kuinka päätäni polttaa! Tule alas, ehkä tarvitsevat he apua."

"Se on jumalien huostassa ja tässä on minun paikkani. Mutta tuolla — tuolla. Ijankaikkiset jumalat! Katso pohjaanpäin merelle! — Ei, paremmin länteen; kalman kaupungista se tulee."

"Oi iso-isä, isä — tuolla!" huusi nyt tuo toinen, papillinen nuorukainen, joka auttoi iso-isäänsä, Amon-Ran ennustajaa, mainitun jumalan temppelin tähtitornissa, joka sijaitsi faraojen pääkaupungissa, Taniksessa, Gosenin maan pohjois-osassa. Vetäen vanhusta tukevaisen olkapäänsä pois, jatkoi nuorukainen: "Tuolla, tuolla! Syöksyykö meri nyt maille? Onko pilvi pudonnut alas maan päälle ja lainehtii sinne ja tänne? Oi, iso-isä tuolla! Armahtakaat taivaat meitä! Auvennut on tuonelat! Jättiläiskäärme Apep, kalman kaupungista se tulee! Tuolla vyöryy se temppelin ohitse, minä näen sen, kuulen sen… Tuon suuren heprealaisen uhkaus toteutuu! Sukumme häviää maan päältä. Käärme! Päänsä on ojennettu kaakkoa kohti. Nielevä on se varmaankin päivän valon, kun se aamulla nousee."

Vanhuksen silmät seurasivat nuorukaisen osoittavaa sormea ja huomasipa hänkin, kuinka valtava, musta möhkäle, jonka hahmonpiirteet hävisivät hämärään, vyöryi läpi pimeyden; kuuli hänkin kauhistuen sen kaikuvaa karjuntaa.

Tarkkaavin silmin ja korvin kuuntelivat molemmat ulos yöhön; kuitenkaan ei tähtien katsojain silmät tähystelleet ylöspäin, vaan alaspäin kaupunkia, kaukaista merta ja lakeata maata kohti.

Ylhäällä vallitsi syvä, mutta tuskallinen hiljaisuus; täällä kääri tuuli synkät pilvet muodottomiksi möhkäleiksi; tuolla repi se niiden harmaat hapset hajalle ja ajoi ne kauvaksi toisistaan. Ihmissilmälle ei ollut kuu tänä yönä nähtävissä, vaan pilvet leikitsivät etelän kirkkaitten tähtein kanssa, milloin niitä peittäen, milloin taas antaen niiden säteille sijaa. Kuni taivasla'ella ylhäällä, niin vaihteli maan päällä, alhaallakin, kalvakko valo ja sysimusta pimeys. Milloin välähteli valo kirkkaana taivaan kappalten peileistä alas, merelle ja virran kalvolle, temppelin piirissä olevien obeliskien sileille graniittipinnoille ja ilmaisen kuninkaanlinnan kullatulle kuparikatolle, milloin katosivat meri ja virta, purjeet satamassa kaupungin pyhästöt ja kadut sekä niitä varjostavat palmupuistot näkyvistä. Mitä silmä koetti pitää kiinni, riistettiin siltä pian taas pois, samoin kävi korvankin; sillä milloin oli hiljaisuus niin syvä, ikäänkuin olisi kaikki elämä vaijennut ja kuollut, milloin taas katkaisi sydäntä vihlova valitushuuto yön hiljaisuuden. Sitten kuului, pitemmän tai lyhyemmän väliajan kuluttua, tuo karjunta, jota nuori pappi piti tuonelan käärmeen äänenä, ja sitä kuuntelivat iso-isä ja pojanpoika kiihtyvällä jännityksellä.

Kalman kaupungista ja muukalaisten korttelista sai tuo pimeä ruumis alkunsa, jonka alituinen liike oli selvästi nähtävissä niinpiankuin tähtein tuike pilkisti kiistelevistä pilvistä.

Niin nuorukaiseen, kuin vanhukseenkin oli äkillinen kauhistus tarttunut; kuitenkin toipui vanhus pikemmin kuin nuorukainen ja hänen terävät tähteintutkijan silmänsä huomasivat pian, ettei se ollutkaan mikään hirviön ruumis, minkä kalman kaupunki lähetti lakeudelle, vaan että se oli joukko liikkuvia ruumiita, jotka näkyivät liikkuvan ja liitelevän lakeuden poikki. Karjunta ja mylvinä ei lähtenyt yhdestä paikasta, vaan kuului se milloin lähempää, milloin kauvempaa. Toisinaan luuli hän sen tulevan maan sisästä, toisinaan tuntui hänestä ikäänkuin tulisi se ylhäältä ilmasta.

Uusi kauhistus valtasi nyt vanhuksen. Oikealla kädellään tarttui hän pojanpojan käteen, viittaillen vasemmalla kalman kaupunkiin ja huutaen vapisevalla äänellä: "Yhä enemmän tulee kuolleita. Tuonela tulvii kuin virta, kun sen uoma käy yhä ahtaammaksi etelän vedelle. Katsos tuota vilisemistä, liehumista ja vyöryilemistä! Katsos tuota hajaantumista sinne ja tänne! Tempaissut on Tuoni tuhansia sieluja Heprealaisen kiroamina, hautaamattomina, turvattomina turmelukselta ovat he astuneet portaille, joka heitä johdattaa ijankaikkiseen maailmaan."

"Niitä he ovat", kirkasi toinen uskovaisesti, samalla kun hän riisti vanhukselta kätensä, löi kuumeesta polttavaan otsaansa ja huudahti, saaden syvältä kauhultaan tuskin sanaakaan suustaan: "Kirottuja he ovat! Mereen on myrsky heitä ajanut, sen laineet oksensivat heidät ulos ja sysäsivät maihin, ei huoli pyhä maakaan heistä, vaan ajaa heidät avaruuteen. Schun puhdas ilma pyörtää heidät takaisin maan päälle ja nyt, — katsos, kuules. — Nyt etsivät he kiljuen tietä erämaahan".

"Tuleen!" huusi nyt vanhus. "Kirkasta heitä liekki, puhdista heitä, vesi!"

Näihin vanhuksen loihtusanoihin yhtyi nuorukainen ja heidän vielä yhdessä korottaessaan ääntänsä, sysättiin lasku-ovi auki, joka johdatti korkeimman temppelitornin huipulla olevaan tähtitorniin ja eräs alempiarvoinen pappi huusi vanhukselle:

"Lakatkaat työstä! Kuka kysyy vielä taivaan valoja, kun alhaalla kaikki elämä sammuu!"

Äänetönnä kuunteli vanhus ja kun pappi kauhistuksissaan sanoi ennustajan vaimon hänen lähettäneen, sopersi ukko:

"Horako? Tempaissutko on se poikanikin?"

Myöntäen kumarsi pappi päätänsä ja molemmat itkivät katkerasti, sillä vanhus oli kadottanut esikoisensa ja toinen kalliin isänsä.

Mutta kun nuorukainen, kuumepuuskan pudistamana, sairaana ja tajutonna heittäytyi vanhuksen rinnoille, irroitti tämä äkkiä itsensä hänen syleilyksestään ja riensi lasku-ovelle; sillä hyvin tiesi pappi tulevansa kuolonsanomalla, mutta isän sydän tarvitsee enemmän kuin toisen sanoja luopuakseen oikeudesta toivoa lapsensa elävän.

Alas kiviportaita, läpi korkeitten holvien ja temppelin avarain pihain riensi vanhus ja nuorukainen seurasi häntä, vaikka vapisevat polvet tuskin enään jaksoivat kantaa hänen kuumeista ruumistansa. Isku, mikä kohtasi hänen pientä elonpiiriänsä, oli saattanut vanhuksen unohtamaan kauhistuttavan näyn, mikä uhkasi ehkä koko maailmaa turmiolla, mutta nuorukaisesta ei se paeta tahtonut ja kun esikartano oli hänen takanaan ja hän lähestyi etummaisia pyloonia, näkyi hänen tuskasta ja murheesta jännitetylle sielulleen, ikäänkuin hyppelisivät obeliskien varjot ja ikäänkuin kuningas Ramseksen kivinen kuvapatsas löisi käyräsauvallaan tahtia korkean portin nurkkapieliin.

Kuume paiskasi tuskastuneen nuorukaisen maahan. Suonenveto rumensi hänen kasvojansa ja poukahutti hänen nuorta ruumistansa kovissa nytkäyksissä ylös ja alas. Vanhus vaipui polvilleen ja estäen kaunista, kiharaista päätä koviin kiviliuskoihin loukkaantumasta, valitti hän hiljaa: "Nyt tapaa se hänenkin".

Sitten kyyristyi hän kokoon ja huusi apua, vaan turhaan. Vihdoin painui hänen äänensä, etsiäksensä lohdutusta rukouksessa, ja nyt kuuli hän sfinksikäytävässä pyloonien tuolla puolen ääniä ja uusi toivo elähytti hänen sydäntään.

Mikähän siellä niin myöhään liikkui? Äänekkääseen valitushuutoon sekaantui papillinen laulu, metallisen sistrumin helinä ja kilinä, jota jumalan pyhät naiset täristelivät, sekä etenevien rukoilijoiden tahdikas astunta.

Juhlakulkue läheni temppeliä. Tarkasteltuaan ensiksi etupihassa olevien graniittipylväiden, jättiläishahmojen ja obeliskien kaksinkertaisia rivejä, katsahti vanhus totuttuun tapaan ylöspäin ja tarkasteli tähtikirkasta taivaslakea, ja nyt ilmeni kesken kärsimystä katkera hymyily sisäänvajonneen suun ympäri; jumaliltakin kiellettiin heille tuleva kunnia. Sillä tänä yönä, joka oli ensimmäinen uuden kuun jälkeen kuukaudessa Pharmuthi, koristeltiin jumalan pyhästö tavallisesti, muina vuosina, runsailla kukkaskiehkuroilla. Kun tämän kuuttoman yön synkeys katosi, silloin tuli keväimen valojuhlan ja sen kanssa elojuhlan alkaa. Suuren jumalattaren Neithin, Rennutin, kunniaksi, joka siunauksen vuodattaa kedoille, ja nuoren Horaksen, jonka viittauksesta laihot kasvavat, kulki sitten niinkuin kirjat auringon jumalallisesta synnystä säätävät, suuri juhlakulkue kaupunkiin, virralle ja valkamaan, mutta tänään vallitsi kuolon hiljaisuus pyhästössä, jonka esikartano tähän aikaan ennen täyttyi miehillä, vaimoilla ja lapsilla, jotka toivat uhrilahjoja ja laskivat ne samaan paikkaan alas, missä nyt kuolema kosketti hänen pojanpoikansa sydäntä.

Nyt lankesi kirkas valonloiste laajaan tilaan, jota tähän saakka ainoastaan harvat lamput säästeliäästi valaisivat. Aikovatko nuo riehuvat ruveta ilonjuhlaa viettämään huolimatta tämän yön sanomattomista kauhuista?

Olihan pappein neuvosto eilen ehtoolla päättänyt armottomasti riehuvan ruton tähden jättää temppelin kaunistamatta ja pitämättä juhlakulkuetta. Jo ehtoopäivällä olivat monet, joiden huoneesen rutto oli tarttunut, pysyneet siitä loitolla ja täytyihän tähänkin pyhästöön turmion olla tunkeutunut sill'aikaa kuin hän, ennustaja, oli seurannut tähtien juoksua; miksi olivat vartija ja muut tähtein näkijät sen jättäneet, jotka hänen kanssansa auringon laskun aikana olivat sinne astuneet ja joiden velvollisuus oli viipyä yötä täällä?

Sitten kääntyi hän hellällä huolenpidolla kärsivän puoleen. Mutta pian hän kavahti ylös; sillä ovet aukenivat ja täyteläisenä ja kirkkaana tunkeutui soihtujen ja lyhtyjen valo esikartanoon. Pikainen silmäys taivaslaelle ilmaisi hänelle, ettei puoliyö vielä kauvankaan ollut kulunut ja kuitenkin näkyi hänen pelkonsa olleen oikeutettu: papisto tunkeutui temppeliin elojuhlan aamuviettoa varten.

Mutta ei!

Koska olisi se laulaen ja järjestetyssä kulkueessa sellaista tarkoitusta varten astunut pyhästöön. Eikä jumalanpalvelijat tulleetkaan yksin. Kansa oli heihin liittynyt, sillä juhlalliseen veisuun sekoittui vaimojen vaikeroimisia ja epäilyksen huutoja, jommoista ei hän koskaan ennen ollut kuullut tällä pyhitetyllä paikalla.

Tahi pettivätkö aistimet häntä? Vyöryikö rauhattomien sielujen uliseva joukko, jota pojanpoikansa hänelle tähtitornista oli näyttänyt, Jumalan pyhästöön?

Nyt kouristi häntä uusi kauhu ja ylhäälle kohotetuilla käsivarsilla ikäänkuin pois torjuakseen lausui hän hetken loihtumisia pimeyden henkien juonia vastaan. Mutta pian painuivat hänen kätensä alas, sillä hän oli huomannut ystäviä, jotka vielä eilen vaelsivat elävien joukossa: ensiksi hänen jumalansa toisen profeetan korkean vartalon, sitten Amon-Ra'lle vihityt vaimot, Laulajat ja pyhät isät, ja huomattuaan ennustajain ja pastofoorein takana lankonsakin, jonka huoneen rutto vielä eilen oli säästänyt, sai hän uutta rohkeutta ja hän huusi häntä. Kuitenkin hämmentyi hänen äänensä esiintunkevien joukkojen lauluun ja huutoon.

Esikartano oli tullut valoisaksi. Mutta kun jokaisella oli tekemistä oman kärsimisensä kanssa, niin ei kukaan huomannut tähtien näkijää. Hän riisti kauhtanan vilusta täriseviltä jäseniltään, tehdäkseen pehmeämmän alustan nuorukaisen vavahtelevalle päälle ja tätä isällisellä huolella tehdessään kuuli hän eteenpäin tunkevan joukon laulusta ja huudosta ensiksi kauheita kirouksia heprealaisten ylitse, joiden kautta turmio Faraolle ja hänen kansalleen oli tullut, mutta sitten ehtimiseen hänen maansa perintöruhtinaan, prinssi Ramseksen nimeä, ja ääni, jolla sitä mainittiin, valitukset, jotka siihen liittyivät, ilmaisivat tuntijalle, että kuolema oli sulkenut kuninkaan esikoisenkin silmät.

Kasvavalla tuskalla katseli hän nyt pojanpoikansa kalpeita kasvoja, mutta kun sen ohessa valitus perintöruhtinaasta tuon tuostakin kuului, virtaili hänen sielunsa läpi hiljainen tyytyväisyyden tunne kuoleman vanhurskaudesta, joka yhtävähän säästää kuningasta valta-istuimella kuin kuljeksivaa kerjäläistäkään. Nyt hän tiesi, mikä tuon meluavan joukon toi temppeliin!

Niin nopeasti kuin hänen vanhat jäsenensä sallivat, riensi hän valittavan joukon luo. Mutta ennenkuin hän saavutti sen, näki hän vartijahuoneesta portinvartijan ja hänen vaimonsa astuvan ulos, kantaen matolla pojan ruumista. Mies kantoi toisesta ja hänen pieni heikko vaimonsa toisesta päästä. Jättiläis-moisen vartijan täytyi kumartua syvään säilyttääkseen tasapainoa. Kolme lasta päätti tuon surullisen kulkueen, jonka etunenässä pieni tyttönen kulki lyhdyllä.

Kenties ei olisi kukaan sitä huomannut, ellei portinvartijan vaimo olisi niin kuuluvasti ja äänekkäästi valittanut, ettei kukaan voinut olla sitä kuulematta. Niin kääntyi ensiksi Amonin toinen profeetta ja sitten hänen seuraajansa heihin ympäri. Juhlakulkue pysähtyi ja kun muutamat papit lähestyivät ruumista, huusi portinvartija kovalla äänellä: "Pois ruton tieltä! Esikoisemme se maahan kaatui".

Vaimo oli sill'aikaa temmannut lyhdyn tytön kädestä ja valaisten kuolleen pojan jähmettyneitä, kasvoja huusi hän:

"Jumala on tämän sallinut! Oman kattonsa alla antaa hän kauheita tapahtua. Ei hänen tahdollaan, ei, vaan vieraan kirouksella on valta meidän ja elämämme ylitse. Katsokaa tänne! Esikoisemme oli hän, ja kaksi temppelinpalvelijaa on se niinikään vienyt. Toinen on jo päivänsä päättänyt. Tuolla huoneessamme ojentaa hän jäseniään, ja tuolla — tuolla makaa vielä toinen, nuori Kamus, ennustaja Ramerin pojanpoika. Me kuulimme vanhuksen huutavan ja näimme mitä tapahtui, mutta kuka tukee toisen huonetta, kun hänen omansa sortuu? Ottakaat ajasta vaaria, sillä jumalat ovat oman temppelinsä avanneet turmiolle; ja joskin koko maailma hukkuisi, niin en sitä ihmettelisi enkä varmaankaan murehtisi! Te ylhäiset, papilliset herrat, minä olen vain köyhä, halpa vaimo, mutta eikö minulla ole valta kysyä: Nukkuvatko jumalamme, onko loihtija heidät uuvuttanut tai mitä he toimivat, missä ovat he, kuinka he sallivat heprealaisjoukon vallita meitä ja lapsiamme?"

"Heidän kimppuunsa! Kadotus muukalaisille! Mereen kuolemaan loihtija Mesu! [Mesu on lain-antaja Moseksen egyptiläinen nimi.] Niinkuin kaiku seuraa huutoa, niin seurasivat nämä kirouksetkin vaimon puhetta. Ja vanhan ennustajan lanko, joutsimiesten päällikkö Hornecht, jonka kuuma veri kuohahti nähtyään rakkaan kuolevaisen sukulaisensa, heilutti lyhyttä miekkaansa ja huusi vimmastuneena: Seuratkoon minua, kenellä rohkeutta on! Heidän kimppuunsa! Henki hengestä! Kymmenen heprealaista jokaisesta egyptiläisestä, jonka loihtija on murhannut!"

Niinkuin lauma tuleen syöksee, kun oinas edeltä juoksee, tempasi ylhäisen sotilaan kehoituskin joukon mukanaan. Vaimot miesten edellä tunkivat he hänen perässään porteille. Ja kun jumalan palvelijat epäröivät kunnes he olivat tiedustelleet Amon-profetan ajatusta, ojensi tämä majesteetillista vartaloansa suoraksi huutaen tyyneesti:

"Rukoukseen kanssani, joka vain papin pukua kantaa! Kansa on taivaan välikappale. Sen kädessä on kosto. Me jäämme tänne jälellepäin rukoillaksemme kostotyön menestykseksi".

Toinen Luku.

Baï, Amonin toinen profeetta, joka oli vanhuuttaan heikon ensimmäisen profeetan ja ylimmäisen papin Ruin sijainen, vetääntyi kaikkein pyhimpään, jumaluuden toiset palvelijat noudattivat velvollisuuttaan, mutta riehuva joukko syöksi pitkin kaupungin katuja eteläiseen heprealaiskortteliin.

Niinkuin tulvavesi laaksoon syöstessään, tempaa mukanaan kaikki, mitä se saavuttaa, niin pakottivat kostoon rientävät laumatkin mukanaan seuraamaan kaikki, jotka he tiellään tapasivat. Ei yksikään egyptiläinen, jolta kuolema oli vienyt mitä hänelle rakasta oli ollut, kieltäytynyt seuraamasta paisuvaa virtaa ja niin kasvoi se kasvamistaan kunnes se sadoista tuhansiksi oli tullut. Miehet, vaimot ja lapset, vapaat ja orjat riensivät, palavan himon kiihoittamina, saattamaan turmiota ja kuolemaa vihatuille heprealaisille, jotka asuivat etäisessä kaupungin korttelissa.

Kuinka kuokka oli joutunut tämän käsityöläisen käsiin ja kirves taas tuon perheenemännän käsiin, sen he tuskin itsekään tiesivät. Murhaan ja hävitykseen riensivät he eteenpäin, ja mitä he sitävarten tarvitsivat, eivät he olleet etsineet, se oli heitä vastaan tullut.

Ensimmäinen, johonka heidän vihansa vimma täytyi puhjeta, oli heprealainen Nun, kunnioitettu, rakastettu vanhus ja rikas karjain omistaja, jolta moni egyptiläinen oli saanut hyvää kokea; mutta missä viha ja kosto ovat vallan päällä, siellä perääntyy kiitollisuus vaijeten takaperin.

Hänen suuri kartanonsa oli niinkuin hänen kansalaistensakin talot ja majat Taniksen länsiosassa, muukalaiskorttelissa, ja rajoittui lähinnä egyptiläisten asumiin kaupungin katuihin.

Tähän aikaan vuorokaudesta vietiin Nun'in naudat ja lampaat juotolle ja laitumelle ja suuri piha hänen talonsa edustalla oli täynnä karjaa, palvelevia miehiä ja naisia, rattaita ja maanviljelyskaluja. Omistaja tapasi itse johdattaa paimenten lähtöä ja hänen ja hänen omaisensa oli kansajoukko valinnut ensimmäiseksi uhrikseen.

Nyt saapuivat nopsimmat hänen laajalle talolleen ja heidän joukossa vanhan ennustajan lanko, joutsimiesten päällikkö, Hornecht.

Tuossa olivat talo ja kartano, nuoren aamuauringon kirkkaassa valossa. Eräs väkevä seppä potkasi jalallaan vahvaa porttia; sulkemattomat puoliskot myönsivät niin, että hänen täytyi pielistä pitää kiinni, ettei kaatuisi. Toiset tunkeutuivat kartanolle ja heidän seassaan joutsimiesten päällikkö.

Mutta mitä nyt?

Oliko uusi lumous osoittanut heprealaisjohtajan Mesun ja hänen
Jumalansa valtaa, mikä oli niin kauheita vaivoja tuottanut maalle?

Kartano oli, näet, tyhjä, aivan tyhjä. Ainoastaan karsinoissa oli muutamia taudin tapaamia nautoja ja lampaita ja eräs halvattu karitsa pakeni ontuen, huomattuaan sisääntunkevat.

Rattaat ja vaunutkin olivat kadonneet. Mylvivä, karjuva joukko, jota papit pitivät kirottujen sieluina, oli ollut ulosvaeltavien heprealaisten matkue, joka yönaikana karjoineen, Moseksen johdolla, jätti vanhan kotinsa.

Johtaja laski miekkansa alas maahan ja luulla olisi saattanut, että se, mitä hän nyt havaitsi, miellyttävästi hämmästyttäisi häntä; mutta hänen naapurinsa, eräs kirjuri, kuninkaan aarreaitasta, silmäili pettyneesti tyhjää kartanoa.

Tunteitten ja aikeitten meri, joka yöllä liikkuu korkeissa laineissa, tyyntyy päivän kirkkaassa valossa, ja sotilaassakin olivat helposti heränneet intohimot jo kauvan sitte lauhtuneet. Turmio tulkoon muille heprealaisille, vaan ei Nun'ille, jonka poika Hopa oli hänen sotatoverinsa, yksi sotajoukon etevimmistä päämiehistä ja lisäksi hänen perheensä ystävä. Jos hän olisi tullut häntä ajatelleeksi ja että hänen isänsä kartanoon ensiksi hyökättäisiin, niin ei olisi hän varmaankaan ruvennut tämän kostojoukon etunenään, jopa hän katuikin ettei hän tarkemmin ollut asiaa aprikoinut, niinkuin hänen ikäiselleen olisi soveliasta ollut.

Mutta sill'aikaa kuin useat ryöstivät paenneen Nun'in autiota kotia ja alkoivat sitä hajoittamaan, tuli miehiä ja naisia kertoen, ettei naapuritaloissakaan ollut elävää olentoa. Toiset taas kertoivat naukuvista kissoista, jotka istuivat kyyristyneinä autioilla liesillä, vanhoista tapetuista luontokappaleista ja hävitetyistä, kaluista, ja vihdoin laahasi tuo riehuva joukko esiin erään heprealaisen ja heikkomielisen, harmahtuneen vaimon, jonka he olivat oljista löytäneet. Irvistellen vakuutti vanhus, että hänen kansansa oli huutanut itsensä käheäksi häntä löytääkseen, mutta Mehela oli ollut viisas ja juosta, aina vain juosta, kuten hänen kansalaisensa tahtoivat, sitä ei hän voinut, hänellä kun oli niin heikot jalat, eikä edes jalkineitakaan.

Mies, inhoittava juutalainen, jota harvat hänen heimolaisistaankaan surkuttelivat, vakuutti toisinaan luonteensa mukaisen röyhkeyden valtaamana, ettei hänellä ollut mitään tekemistä sen valhejumalan kanssa, jonka nimessä viettelijä Moses oli houkutellut kansansa turmioon, vaan aina vaimoneen ja lapsineen suostuneensa egyptiläisiin. — Useat tunsivatkin hänen; sillä hän oli panttilainaaja ja hänen heimolaistensa tartuttua matkasauvaan, oli hän piiloutunut, pitkittääkseen epärehellistä kauppaansa ja välttääkseen vahinkoa.

Muutamia hänen velallisistaan löytyi raivoisassa joukossa, mutta heitäkin paitsi olisi hän hukassa ollut, sillä hän oli ensimmäinen, jossa raivostunut joukko voi näyttää, että sen kosto oli todellista. Niinpä he hyökkäsivätkin hirvittävällä huudolla hänen päällensä ja pian makasivat tuon kurjan ja hänen omaisensa ruumiit pitkänään maassa. Kukaan ei tietänyt kuka oli ensimmäisen verityön tehnyt, kun niin monet olivat hyökänneet tapettujen päälle.

Muut jälellejääneet, jotka esiinvedettiin taloista ja majoista, eikä niitä ollutkaan vähän, vaikka moni oli ehtinyt paetakin, joutuivat niinikään äkkiä kansan koston uhriksi ja kun veri täällä vuoti, heilutettiin tuolla kirveitä, ja pelkoilla ja ovenpielillä rynnättiin muuria ja portteja vastaan saadakseen vihattujen asunnot maan päältä kokonaan hävitetyiksi.

Hehkuvat kekäleet, joita raivoisat naiset olivat sinne laahanneet, sammutettiin toki ja tallattiin, sillä ajattelevaisemmat varoittivat siitä vaarasta, jolla tulipalo muukalaiskorttelissa uhkaisi lähellä olevia taloja ja koko Tanista.

Niin säästyi heprealaiskortteli liekeiltä; mutta auringon kohotessa korkeammalle, peittivät läpäisemättömät, valkoset tomupilvet ulosvaeltaneen kansan hävitettyjä asuinpaikkoja ja siellä, missä vielä eilen tuhansilla ihmisillä oli rakas koti, ja suuret karjalaumat olivat sammuttaneet janonsa kirkassilmäisistä lähteistä, peitti nyt vain rauniokivet, murretut hirret ja paloitetut palkit kuumaa maata. Jälelle jätetyt koirat ja kissat harhailivat ympäri raunioissa ja heihin liittyi vaimoja ja lapsia nekropoolin lähellä olevista kerjäläismajoista, jotka, pitäen kättä suun edessä, etsivät tukehduttavan tomun ja suurien kasojen alta kaluja ja ravintoaineita, joita poisvaeltavat heprealaiset olivat jälkeensä jättäneet, eivätkä ryöstäjät olleet mukanaan vieneet.

Ehtoopäivällä kannettiin Baï, Amonin toinen profeetta, hävitetyn kaupunginosan ohitse. Ei hän tullut nauttimaan hävityksen näkemisestä, vaan kulki vain lähintä tietä, mikä johdatti häntä nekropoolista kotiin. Mutta huomattuaan kuinka perinpohjaisesti kansa oli työnsä toimittanut, liikkui tyytyväinen hymyily hänen vakavan suunsa ympäri. Mitä hän itse oli aikonut, ei ollut tosin täytäntöön tullut: poisvaeltavien johtajat olivat päässeet hänen kostoansa pakoon, mutta vaikka viha onkin ääretön, tytyy se vähäänkin. Vihollisen vähemmästäkin vahingosta se iloitsee ja pappi tuli surevan Faraon tyköä. Ei hän tosin ollut vielä onnistunut päästämään häntä kokonaan niistä kahleista, joihin heprealainen loihtija oli hänen kytkenyt, mutta hellittänyt oli hän niitä.

Oli yksi lause, jota tuo lujatahtoinen, kunnianhimoinen mies, jonka tapana ei muutoin ollut itsekseen puhuminen, oli jupissut, sill'aikaa kuin hän yksinään sanktuariossa oli ajatellut, mitä oli tapahtunut ja mitä vielä tehtävää oli ja tämä lause kuului: "Niin siunaa myös minuakin!"

Se oli Farao itse, joka näin oli rukoillut erästä toista, ja tämä toinen ei ollut vanha Rui, ylituomari ja ylimmäinen pappi, eikä hän itsekään, ne ainoat, joiden tuli kuningasta siunata, ei, se oli jumalattomista jumalattomin, muukalainen, heprealainen Mesu, jota hän vihasi enemmän kuin ketään maan päällä.

"Niin siunaa myös minuakin!" Tämä hurskas rukous, joka luottavasti vuoti ahdistetusta ihmissielusta, oli niinkuin veitsi tunkenut hänen sieluunsa. Hänestä tuntui ikäänkuin olisi sellainen anomus, minkä sellaiset huulet olivat sellaiselle miehelle lausuneet, murtanut käyräsauvan Egyptin papistolta ja ikäänkuin pantterin taljat olisivat riistetyiksi tulleet heidän hartijoiltaan ja hän häväissyt koko hänen kansaansa, jota hän rakasti.

Hyvin tunsi hän Moseksen yhdeksi viisaimmista, joka oli egyptiläisistä kouluista päässyt, hyvin tiesi hän, että Farao oli tämän miehen lumoama, joka oli kasvanut hänen kuninkaallisessa hovissaan ja ollut hänen isänsä, suuren Ramseksen ystävä. Hyvin tiesi hän hallitsijan antaneen Mosekselle pahoja tekoja anteeksi, mitkä muille jo häntä suuremmillekin olisivat hengen maksaneet; — ja minkä merkityksen mahtoikaan Farao, tuo maailman valtaistuimella istuva auringonjumala, antaa tälle heprealaiselle, koska hän oman poikansa tautivuoteen ääressä tunsi vaatimuksen kohottamaan kätensä hänelle ja huutamaan:

"Niin siunaa myös minuakin!"

Kaikkea tätä oli hän itselleen sanonut ja tarkasti miettinyt ja kuitenkaan ei hän tahtonut, eikä saanutkaan antaa perään tälle mahtavalle muukalaiselle.

Valmistaa hänelle ja hänen kansalleen perikatoa, piti hän pyhimpänä ja tärkeimpänä velvollisuutenaan. Tätä toteuttaakseen ei hän kaiheksinut järkähyttää valtaistuintakaan, jopa oli hänen nähdäkseen Farao Menephtah tällä jumalattomalla toivotuksella: "Niin siunaa myös minuakin!" menettänyt oikeutensa hallitukseenkin.

Moses oli Faraon esikoisen murhaaja, mutta hän ja Amonin ylimmäinen pappi pitivät kädessään kuolleen pojan onnen ja onnettomuuden; ja tämä ase oli voimallinen ja terävä ja hän tunsi kuninkaan heikon, horjuvan sydämen. Jos Amonin ylimmäinen pappi, ainoa, joka vielä seisoi häntä ylempänä, ei asettuisi lukemattomilla, ulkomaisilla oikuillaan väliin, niin oli hänestä vähäinen asia pakoittaa Faraota myöntämään; mutta mitä hän tänään myönsi, peräytti tuo horjuva mies taas huomenna, jos vaan heprealainen taasen onnistui astua hänen ja hänen egyptiläisten neuvonantajainsa väliin. Tänään vielä oli suuren Ramseksen arvoton poika, kuultuaan vain loihtijan nimen, peittänyt kasvonsa ja vapissut niinkuin pelästynyt antiloopi ja huomenna oli hän ehkä kiroova häntä ja julistava hänestä kuolemantuomion? Kentiesi hän myöntyisi siihen, mutta ylihuomenna peräyttäisi hän sen varmaan ja pyytäisi häneltä taaskin hänen siunaustaan. Pois sellainen kuningas, tomuhun tuo heiluva ruoko valtaistuimelta! Hän olikin ruhtinaitten seasta, joilla oli kuninkaallinen veri, löytänyt oikean seuralaisen. Kun vain aika oli tullut, — kun vain Amonin ylimmäinen pappi ja ylituomari Rui, joka jo kauvan sitten oli astunut sen elämän rajan yli, minkä jumaluus suopi ihmisille, oli silmänsä ummistanut, silloin oli hän, Baï, astuva hänen sijaansa, uusi elämä alkava Egyptille ja Moses ja hänen heimolaisensa olisivat mennyttä kalua.

Ollessaan näissä mietteissään lensi profeetan pään yli korppipari ja asettui huutaen erään hävitetyn talon pölyisille raunioille. Ehdottomasti katsahti hän niihin ja huomasi niiden lennon tarkoituksen, erään harmaalla soralla puoleksi peitetyn tapetun heprealaisen ruumiin. Silloin liiteli taas hänen viisaitten, uhoittelevien juonteittensa yli hymyily, jota nuo alempiarvoiset papit, jotka ympäröivät hänen kantotuoliansa, eivät voineet tulkita.

Kolmas Luku.

Joutsimiesten eversti, Hornecht, oli nyt profeetan seuralaisten parissa. He olivat hyvin tutut keskenään; sillä sotilaskin seisoi niiden ylhäisten miesten etunenässä, jotka olivat liittoutuneet Faraon kukistamiseksi.

Kun he lähestyivät Nun'in hävitettyä taloa, osoitti pappi everstille raunioita ja sanoi: "Se, joka kerran omisti tämän, on ainoa heprealainen, jota tahtoisin säästää. Hän oli jalo mies ja hänen poikansa Hosea —".

"Hän on meidän miehiämme", keskeytti häntä eversti. "Faraon sotajoukossa palvelee tuskin parempia miehiä, ja", lisäsi hän hiljemmin, "minä luotan häneen päättävänä hetkenä".

"Siitä harvempain todistajain kuullen", vastasi toinen. "Muutoin olen hänelle velkaa erityisen kiitollisuuden. Libyan sodassa — tiedäthän — olin joutunut vihollisten käsiin ja Hosea pelasti minut pienellä joukollaan raakalaisjoukon keskeltä". Sitten alensi hän äänensä ja ikäänkuin puolustaakseen, mitä tässä oli tapahtunut, pitkitti hän opettavaisella tavallaan:

"Niin käy täällä alhaalla! Missä kokonainen ihmissuku tekee itsensä syylliseksi, tulee viattomallekin vahingoksi kuulua siihen. Eipä edes jumalatkaan tiedä sellaisessa tapauksessa eroittaa yksityistä joukosta, vieläpä joutuu viaton luontokappalekin onnettomuuden alaiseksi. Katsos tuota kyyhkyisparvea, joka lentelee soraläjien yläpuolella; turhaan he etsivät koppiansa. Ja kissa tuolla poikinensa. Mene, Beki ja ota ne mukaasi; meidän velvollisuutemme on suojella noita pyhiä eläimiä nälkään kuolemasta".

Tämä hellä huolenpito järjettömistä luontokappaleista oli niin tuon miehen, joka vast'ikään mielihyvällä oli ajatellut niin monen kanssaihmisen perikatoa, sydämen asiana, että hän pysähdytti kantotuolin ja katseli kuinka hänen palvelijansa tavoittelivat kissoja kiinni. Mutta se kävikin hitaammin kuin hän oli toivonut; sillä yksi oli paennut lähimpään kellarin aukkoon ja tämä oli niin soukka, että se näkyi estävän palvelijoita vainoamasta eläintä. Nuorempi, eräs solakka nubialainen, yritti kuitenkin, mutta tuskin oli hän lähentänyt kasvojaan aukolle, kun hän taas veti ne takaisin ja huusi kerrallaan: "Tuolla alhaalla makaa ihmisolento, ja se näkyy vielä elävän! Jaa, nyt nostaa se kättään… Se on poika tai nuorukainen, eikä suinkaan orja, sillä päänsä on täynnä kähäriä ja — auringon säde tunkeuupi kellariin — käsivarressaan on hänellä leveä kultainen rengas!"

"Ehkäpä joku Nun'in suvusta, jonka he ovat unohtaneet", sanoi sotilas, ja profeetta Baï lisäsi kiivaasti siihen:

"Jumalain sallimus! Heidän pyhät eläimensä osoittavat minulle tien, tehdäkseni palveluksen sille miehelle, jolle minä olen paljon velkaa. Koeta tunkea alas, Beki, ja tuo nuorukainen tänne!"

Sillävälin oli nubialainen syrjäyttänyt kiven, jonka putoamisesta aukko oli tullut ahtaaksi ja kohta senjälkeen tarjosi hän toverilleen erään liikkumattoman ruumiin, jonka tämä veti ulos ja sitten kantoi kaivolle, missä hän raittiilla vedellä virkisti hänet elämään.

Tainiosta heränneenä hieroi hän silmiään ja katseli hämmästyneenä ympärilleen ikäänkuin ei hän tietäisi, missä hän oli ja murheen ja kauhun valtaamana, kumarsi hän päätänsä, jonka kiehkurat niskassa olivat takertuneet yhteen mustasta vuotaneesta verestä.

Profeetta käski nyt noita syviä haavoja, joita joku putoava kivi oli poikaan tehnyt, puhdistamaan kaivolla ja kutsui häntä, sittenkuin hän oli sidottu, varjolla verhotun kantotuolinsa luo.

Ennen auringon nousua oli nuori heprealainen pitkän, yöllisen vaelluksen perästä Pithomista, jota heprealaiset Succoth'iksi nimittivät, tullut isoisänsä Nun'in taloon tuomaan sanomaa, mutta huomattuaan sen tyhjäksi oli hän, vähän levätäkseen, asettunut autioihin huoneisiin. Riehuvan joukon huudosta oli hän tullut herätetyksi. Ja kuultuaan kansaansa kirottavan, niin että koko kortteli kajahteli, oli hän paennut kellariin; ja katto, joka pudotessaan alas oli häntä haavoittanut, oli samalla tullut hänen pelastajakseen, sillä pölynpaljous, johon katon pudotessa kaikki peittyi, oli kätkenyt hänet ryöstävien silmistä.

Profeetta katseli häntä tarkastavaisesti, ja vaikka haavoitettu seisoi hänen edessään pesemättömänä, kalpeana ja verisellä siteellä pään ympäri, näki hän kuitenkin, että se oli kaunis, solakka poika nuorukaisijän rajalla, jonka hän elämään oli palauttanut.

Hellän myötätuntoisuuden käsittämänä, lievensi hän kasvojensa ankaraa vakavuutta ja kysyi hyväntahtoisesti pojalta, mistä hän tuli ja mikä hänen oli Tanikseen tuonut; sillä pelastetun kasvoista ei voinut eroittaa, mihinkä kansaan hän kuului. Aivan epäilyksettä olisi hän saattanut ilmoittaa itsensä egyptiläiseksi, mutta nuorukainen tunnusti avomielisesti olevansa Nun'in tyttären poika. Hän oli äsken tullut kahdeksanteentoista ikävuoteensa, sanottiin Efraimiksi niinkuin kantaisänsäkin, Josephin poika ja oli nyt tullut isoisäänsä katsomaan.

Näistä sanoista kuului luja itsetietoisuus ja ilo hänen etevästä suvustaan.

Kysymykseen, toiko hän sanomaa, jäi hän vähäksi aikaa vastaamatta; mutta pian hän tointui, katseli profeettaa pelottomasti kasvoihin ja vastasi vapaasti:

"Kuka lienetkään, niin on minua opetettu totta puhumaan ja niinpä tiedä siis, että minulla on toinen veriheimolainen Taniksessa, Hosea, Nun'in poika, joka on päämiehenä Faraon sotajoukossa ja hänelle en minulla jotakin ilmoitettavaa."

"Mutta sinun tulee tietää", vastasi pappi, "että juuri tämän saman Hosean tähden minä täällä viivyn ja käskin mieheni pelastamaan sinut hävitetystä talosta. Minä olen kiitoksen hänelle velkaa ja vaikka suuri osa sinun kansastasi on ansainnut kovimman rangaistuksen, niin saat sinä hänen kuntonsa vuoksi olla vapaasti ja loukkaamatta meidän seassamme".

Tässä katsahti poika ylpeällä ja tulisella silmäyksellä pappiin, mutta ennenkuin hän sanan sai suustaan, pitkitti profeetta kehoittavalla ystävyydellä:

"Sinun silmistäsi, poikani, luulen lukevani, että sinä enosi Hosean välityksellä tulet saamaan sijaa Faraon sotajoukossa. Ruumiisirakennus tekee sinun soveliaaksi aseitten käytäntöön eikä rohkeutta mahtane sinulta puuttua."

Silloin lensi imarrellun turhamaisuuden hymy Efraimin suun ympäri ja kiertäessään ehkä ilman tarkoitusta leveätä kultaista rengasta käsivarrellaan, vastasi hän innokkaasti:

"Että olen rohkea, herra, sen olen usein kyllä metsästyksessä osoittanut; mutta kotonani on yllinkyllin nautaeläimiä ja lampaita, jotka nyt jo ovat omiani ja minä haluan ennemmin vaeltaa vapaana ja käskeä paimeniani, kuin olla toisten käskettävänä".

"Vai niin", vastasi pappi; "Hosea tulee ehkä opettamaan sinulle oikeampia ajatuksia. Käskeä — ihana päämaali nuorisolle! Vahinko vain, että me, jotka olemme sen saavuttaneet, tulemme sitä raskaammin rasitetuiksi palvelijoiksi, jota suuremmaksi meitä totteleva piiri tulee. Sinä käsität minua eversti, ja sinä poika, tulet minua myöhemmin käsittämään, tultuasi siksi palmupuuksi, jollaiseksi vesa lupaa kasvaa. Mutta aika rientää Kuka lähetti sinun Hosean luo?" Epätietoisena katsahti nuorukainen taaskin maahan, mutta niinpian kuin profeetta keskeytti vaikenemisen kysymyksellä: "Ja suoruus, jota sinulle opetettiin?" vastasi hän itsetietoisesti ja päättävästi:

"Erään naisen tähden, jota te ette tunne, tein tämän matkan".

"Naisenko?" kertoi profeetta ja katsahti everstin kasvoihin tutkivalla silmäyksellä. "Missä urhoollinen sotilas ja kaunis nainen etsivät toinen toistaan, siellä tulevat hathorit [egyptiläiset rakkauden jumalattaret, joita kuvaillaan siteitä kantavina kädessään] hiljaa hiipien ja käyttävät sitovia siteitään, mutta jumaluuden palvelijain ei sovi sellaisessa kohtauksessa olla näkijänä, enkä sentähden kysy sen enempää. Tämän pojan jätän minä sinun huostaasi eversti ja auta sinä häntä toimittamaan asiansa Hosealle; kysymys on vain, onko hän jo täällä".

"Ei", vastasi sotilas, "mutta tänäpänä odotetaan asehuoneella hänen joukkonsa takaisintuloa."

"Niin saattavat kai hathorit, jotka lemmen läheteille ovat suosiollisia, nämä molemmat viimeistään huomenna yhteen", huudahti profeetta pojalle, mutta tämä keskeytti harmistuneena häntä, sanoen: "Minä en ole mikään lemmen lähetti"; — ja pappi, jota tämä rohkea vastaus miellytti, sanoi iloisesti: "Olinkin unohtanut, että se oli nuori paimenruhtinas, jonka kanssa puhun". Sitten pitkitti hän vakavammin: "Kun tapaat Hosean, niin vie hänelle terveiseni ja sano hänelle, että Baï, Amonin toinen profeetta, jonka hän pelasti liibyalaisten käsistä, luuli osan velastaan suorittavansa, pitäessään suojelevan kätensä, sinun, hänen sukulaisensa, ylitse. Kentiesi et ollenkaan tiedäkkään, sinä rohkea veitikka, että sinä niinkuin ihmeen kautta olet välttänyt kahdenkertaisen vaaran: tuo raivoisa lauma olisi näet, yhtävähän kuin tukehduttava pölykään hävitetyistä huoneista, säästänyt henkeäsi. Pidä mielessäsi ja sano Hosealle vielä minulta, Baï'lta, että olen varma, että niinpian kuin hänkin näkee tämän kurjuuden, johonka erään täkäläisen loihtutaito on syössyt Faraon huoneen, jolle hän uskollisuuden on vannonut, ja samalla tämän kaupungin ja koko maan, hän innolla on hylkäävä heimolaisensa. Pelkureina ovat he paenneet, ensin kauheimmasti niitä haavoitettuaan ja niiltä paraimmat tavarat ryöstettyään, joiden seassa he rauhassa saivat elää, joiden suojelusta he nauttivat ja jotka heille pitkän ajan antoivat työtä ja runsaasti leipää! Niin on tapahtunut ja jos oikein tunnen kääntää hän selkänsä niille, jotka siten ovat rikkoneet. Kerro myöskin hänelle, että näin ovat ja vapaasta ehdostaan tehneet ne heprealaiset alapäälliköt ja sotilaat, joita syrialainen Aarsu komentaa. Tänä aamuna — Hosea saanee siitä tiedon ehkä muiltakin ovat he uhranneet ei ainoastaan Baal'illeen ja Seth'ille, jota niin monet teistä mielellään palvelivat, ennenkuin tuo jumalaton loihtija Mesu eksytti teitä, vaan vieläpä isä-Amon'ille ja ijankaikkisten jumalaimme pyhälle yhdeksikölle. Jos hän tekee samoin, tulemme käsi kädessä korkealle kohoamaan, olkoon hän siitä vakuutettu, ja hän ansaitseekin sitä. Lopun kiitollisuudestani, minkä minä yhä vielä olen hänelle velkaa, tulen toisella tavalla sovittamaan, mikä vielä saa olla salassa. Mutta jo tänään saat vakuuttaa enoasi siitä, että minä olen suojeleva Nun'ia, hänen kunnon isäänsä, jos nim. Jumalan ja kuninkaan rangaistus tapaa toisia teidän kansastanne. Ja — sano hänelle sekin — hiotaan miekka; ja tuomio ilman armoa valmistetaan. Pyydä häntä itseltään kysymään, mitä pakenevat paimenet voivat toimittaa sitä sotavoimaa vastaan, jonka kelvollisimpiin päällikköihin hän itse kuuluu. Onko sinun isäsi vielä elossa, poikani?"

"Ei, he kantoivat hänen jo kauvan sitten pois", vastasi Efraim väräjävällä äänellä.

Oliko haavakuume tarttunut häneen? Häpesikö tuo nuorukainen kuulua kansaan, joka oli tehnyt sellaisia häpeällisiä töitä, vai pitikö poika heimolaisistaan ja oliko se vihasta ja harmista, kuullessaan heitä niin katkerasti häväistävän, kuin hänen poskensa milloin kalpenivat, milloin taas punoittivat ja liikutti hänen sydäntänsä niin että hän tuskin voi puhua? Oli miten oli! Mutta mitä profeetta hänen enolleen tahtoi uskoa, siihen ei ollut varmaankaan tämä poika kelvollinen sanansaattaja! Sentähden kutsui pappi joutsimiesten everstin leveä-oksaisen sykomorin alle. Kysymys oli pysyttää Hosea mistä hinnasta hyvänsä sotajoukossa ja sentähden laski hän kätensä ystävänsä olkapäälle ja sanoi: "Sinä tiedät, että se oli puolisoni, joka sai sinut ja ne toiset meidän puolellemme. Hän palvelee meitä paremmin ja innokkaammin kuin moni mies ja niinkuin minä ihailen tyttäresi ihanuutta, niin on hän yhtä viaton kuin suloinenkin."

"Kasanako ottaisi osaa salaliittoon?" sanoi eversti vastenmielisesti.

"Ei tehoisana auttajana, niinkuin puolisoni, eipä suinkaan."

"Huonosti hän siksi kelpaisikin", lisäsi toinen levollisemmalla äänellä, "sillä hän on niinkuin lapsi." "Ja kuitenkin voittaisimme hänen välityksellään miehen puolellemme, jonka hyvä tahto on minulle arvaamattomasta arvosta."

"Sinä tarkoitat Hoseaa?" kysyi eversti ja hänen otsaansa pimitti taas pilvi; mutta profeetta pitkitti: "Ja jos niin tekisinkin? Onko hän sitten oikea heprealainen? — Pidätkö arvossapidetyn sotilaan tyttärelle sopimattomana ojentaa kätensä miehelle, jonka me, jos aikeemme onnistuu, asetamme kaikkien palkkasoturien päälliköksi?"

"Ei herra!" lausui sotilas. "Mutta syihin, mitkä saattivat minua Faraota vastaan ja käänsivät minua Siptah'n puoleen, kuuluu sekin, että edellisen äiti oli muukalainen, mutta toisessa virtailee meidän vertamme. Äidissä on miehen sukuperä ja Hosean äiti on heprealaisnainen. Minä kutsun häntä ystäväkseni, minä osaan arvostella hänen ansionsa, — Kasana on häneen mieltynyt…"

"Ja kuitenkin haluat vihaisempaa vävyä?" keskeytti häntä toinen.
"Kuinka on vaikea yrityksemme onnistuva, jos kukin yksityinen, joka
uskaltaa henkensä sen edestä, pitää jo ensimmäistä uhria liian suurena?
Sinun tyttäresi, sanot sinä, on Hoseaan mieltynyt?"

"Niin oli hän varmaankin!" sanoi toinen; "jopa hän sydämestäänkin lempi häntä; mutta minä osasin pakoittaa hänet kuuliaisuuteen; ja pitäisikö minun nyt, hänen leskeksi tultuaan, viedä hänet sille, josta minä — jumalat tietäkööt kuinka kovilla taisteluilla — sain hänet luopumaan? Koska on sellaista kuultu Egyptissä?"

"Aina siitä ajasta aikain, jolloin miehet ja naiset Niilin rannoilla saattavat", vastasi pappi, "suuren asian vuoksi alistua niiden vaatimuksien alaiseksi, mitkä vastustavat heidän toiveitansa. Ajattele tätä kaikkea ja vielä lisäksi, että Hosean kantaäiti — sinunkin läsnäollessasi kerskaisi hän siitä — oli egyptiläinen, erään virkaveljen tytär."

"Kuinka monta polvea on sitten hautaan mennyt?"

"Olkoonpa niinkin. Se lähentää häntä meihin ja siinä on meille kylliksi! Näkemään asti tänä ehtoona! Hosean sukulaisen uskon minä nyt siksi aikaa vieraanvaraisuuteesi ja kauniin tyttäresi ystävälliseen hoitoon, sillä hän näkyy hyvin kyllä tarvitsevan molempiakin."

Neljäs Luku.

Niinkuin koko kaupungissa, niin vallitsi eversti Hornecht'in talossakin syvä suru. Kerityt olivat miesten päät ja naisten otsat tomulla peitetyt. Kuollut oli sotilaan puoliso jo kauvan sitten, mutta hänen tyttärensä ja naisväki ottivat hänen vastaan liehuvilla hunnuilla ja äänekkäillä valituksilla; sillä talonherran langolta olivat esikoinen ja pojanpoika kuolleet ja kuinka monessa sukulaispiirissä olikaan rutto vaatinut uhrinsa!

Mutta tuo heikko nuorukainen veti naisten huolen kokonaan puoleensa, ja sittenkuin hän oli pesty ja pään haavat lääkitsevällä balsamilla voidellut ja uudelleen sidotut, tarjottiin hänelle tulista viiniä ja ruokaa; ja näin virvoitettuna sekä vahvistettuna noudatti hän isäntänsä tyttären kutsumusta.

Pölyisestä ja haavoitetusta nuorukaisesta oli tullut kaunis, nuori mies. Hänen päätänsä ympäröivän uuden valkoisen siteen alta valuivat voidellut hiukset pitkissä, aaltomaisissa suortuvissa, kullalla kirjaillut vaatteet, talon tyttären kuolleen puolison varastosta, verhosivat hänen joustavia, hieman päivettyneitä jäseniänsä. Juhlapuku, josta uusi, hieno narduksen haju lemahteli, näkyi häntä miellyttävän, sillä kirkkaasti loistivat mustat silmänsä hyvinmuodostetuista kasvoista.

Kauniimpaa nuorta miestä ei ollut everstin tytär pitkään aikaan nähnyt; ja itse oli hän rakastettava ja suloinen olento. Lyhyen avioliiton jälkeen miehen kanssa, jota ei hän rakastanut, oli Kasana, tuskin vuottakaan häiden jälkeen palannut isänsä huoneesen takaisin, sillä sieltä puuttui emäntä; ja suuri omaisuus, mikä hänelle, puolison kuoleman jälkeen, oli langennut, teki hänelle mahdolliseksi tuoda sotilaan yksinkertaiseen kotiin sitä komeutta ja suloa, mikä hänelle itselleen oli tarpeeksi käynyt.

Hänen isänsä, joka sotajoukossa oli ankara, usein äärettömästi kiivas mies, antoi hänen tehdä niinkuin hän tahtoi. Ennen oli hän armottomasti vaatinut tyttärensä täyttämään hänen tahtoansa, pakoittaessaan tuon viisitoista vuotisen tytön avioliittoon paljon vanhemman miehen kanssa. Tämä oli syystä että hän oli huomannut Kasanan olevan taipuvaisen Hosea-päällikön puoleen ja hänestä näytti häpeälliseltä saada heprealainen vävykseen, jolla ei silloin vielä ollut etevää sijaa sotajoukossa. Egyptiläisen neiden täytyi ehdottomasti totella isäänsä, kun tämä valitsi puolison hänelle, ja Kasanakin oli siihen myöntynyt, vaikka olikin sen ohessa vuodattanut niin kuumia kyyneleitä, että eversti oli iloinen kun hän oli noudattanut hänen tahtoansa ja oli ojentanut kätensä sellaiselle puolisolle, jota ei hän voinut rakastaa.

Mutta leskenäkin oli hänen tyttärensä kiintynyt heprealaiseen; sillä kun sotajoukko oli sodassa, ei lakannut hän pelkäämästä ja viettämästä yötä ja päivää kiusallisessa levottomuudessa. Kun tietoja saapui sotajoukosta, kysyi hän vain Hoseasta; ja hänen taipumuksensa syyksi Hoseaan luki isä sen, että hän kieltäysi kosijasta toisensa perään. Leskenä oli hänellä oikeus ottaa kenenkä tahtoi ja tuo helläsydäminen nainen rohkeni hämmästyttää isäänsä jyrkällä päättäväisyydellään, jolla hän ei ainoastaan kohdellut häntä itseään ja omansäätyisiä kosijoita, vaan prinssi Siptahiakin, jonka asian eversti oli omakseen omistanut.

Tänään ilmasi Kasana niin julkisesti ja hillittömästi isän läsnäollessa ilonsa heprealaisen kotiintulosta, että tuo kiivas mies kiiruhti ulos välttääkseen kiivastumistaan ajattelemattomiin töihin ja sanoihin. Nuoren vieraansa jätti hän tyttärensä ja imettäjänsä huolenpitoon.

Ja minkä vaikutuksen tekikään nuorukaisen suhteelliseen sieluun everstin kartano tilavine suojineen ja pylväsrikkaine, avonaisine kuistineen, loistavine, kirjavine maalauksineen, taiteellisine huonekaluineen ja koristuksineen, pehmeine patjoineen ja suloisine lemuineen! Uutta ja outoa oli tämä kaikki karjainomistajan pojalle, joka oli tottunut elämään suuren, mutta aivan koristelemattoman maalaishuoneen paljaiden, harmajain seinäin sisällä ja viettämään kokonaiset vuosikaudet kangastelteissä paimenten ja karjain parissa, enemmän vapaassa ilmassa, kuin katoksen alla! Hänestä tuntui niinkuin olisi hän lumouksen kautta siirretty korkeampaan, ihanampaan maailmaan ja niinkuin hän kalliissa puvussaan, voidelluilla kähärillään ja äsken pestyllä ruumiillaan vallan hyvin soveltuisi tähän. Ihanaa oli tosin kaikkialla maailmassa, jopa vapaudessa laitumella paimenten parissa ja ehtoon viileässä, nuotion ääressä teltan edessä, jolloin paimenet lauloivat, metsästäjät kertoivat seikkailujaan ja tähdet kimaltelivat niin ihmeesti hänen päänsä yläpuolella. Mutta kaiken tämän edellä kävi raskas, vastenmielinen työ; tässä taas oli katseleminen ja hengittäminen nautintoa ja kun nyt esirippu aukeni ja nuori leski tervehti häntä ystävällisesti, vaatien häntä istumaan itseään vastapäätä ja milloin asetti kysymyksiä hänelle, milloin myötätuntoisesti kuunteli hänen vastauksiansa, silloin uskoi hän, että hän, niinkuin ennen hävitetyn huoneen raunioitten alla, oli kadottanut järkensä, että unista suloisin oli liitänyt hänen luokseen ja että mikä nyt uhkasi tukehduttaa häntä ja niin usein katkasi häneltä puheentulvan, oli ylenpalttinen ilo, jonka tuo suuri Aschera, Baalin kumppani, oli hänen ylitsensä vuodattanut, tuo, josta fenisialaiset kauppiaat, jotka toivat paimenille monenlaisia hyviä tavaroita, olivat paljon hänelle kertoneet ja josta ankara Mirjam kotona oli kieltänyt häntä puhumasta.

Hänen omat kansalaisensa olivat istuttaneet hänen nuoreen sieluunsa vihaa egyptiläisiä, kansansa sortajia vastaan, mutta voiko ne olla kehnoja, voiko hän inhoa niitä, joiden seassa löytyi sellaisia olentoja kuin tuo ihana, ystävällinen nainen, joka katseli hänen silmiinsä niin lempeästi ja hellästi, jonka sanat viehättivät hänen korviansa niinkuin suloinen soitanto, ja jonka katseleminen pani hänen verensä sellaiseen liikuntoon, ettei hän voinut hillitä itseänsä ja painoi kätensä sydämelleen tukahduttaakseen sen kiihkoisuutta.

Nyt istahti Kasana pantterintaljalla peitetylle lavitsalle vastapäätä häntä ja kehräsi hienoa villaa kehräspuulla. Nuorukainen miellytti häntä ja hän oli niin ystävällisesti ottanut hänen vastaan, koska hän kuuluu miehelle, jota hän lapsuudestaan saakka oli rakastanut. Hän luuli huomaavansa yhtäläisyyttä hänen ja Hosean välillä, vaikka nuorukaiselta vielä puuttui sen miehen vakavuus, jolle hän, hän ei tietänyt kuinka oli antanut nuoren sydämensä, ehkei hän lainkaan ollut pyytänyt hänen rakkauttaan.

Hänen mustia, hyvin järjestetyitä hiuksiaan kaunisti lotuskukka, jonka varsi somassa taipeessa kumartui vallattomien kiharain ympäröimälle niskalle. Kun hän loi silmänsä häntä kohti, tuntui hänestä, ikäänkuin kaksi lähdettä olisi avautunut, vuodattaakseen autuuden virtoja hänen nuoreen sydämeensä; ja tuota villaa kehräävää, siroa kättä oli hän jo tervehtäessään koskettanut ja pitänyt omassaan.

Nyt kysyi hän Hoseaa ja sitä naista, joka oli lähettänyt sanoman hänelle; oliko tuo nainen nuori ja kaunis; ja oliko hän lemmen siteissä hänen enonsa kanssa.